Kreivi de Villeroy ei sanonut käsittävänsä, kuinka oli voitu hetkeäkään pelätä, kun hovin puolustajana parlamenttia ja Pariisin porvareita vastaan oli koadjutori, joka kätensä viittauksella kykeni nostattamaan liikkeelle kokonaisen armeijan pappeja, suntioita ja pedellejä.
Marski de la Meilleraie lisäsi, että jos jouduttaisiin käsirysyyn ja herra koadjutori lyöttäytyisi leikkiin, olisi vain ikävää, että mylläkässä ei voitaisi punaisesta hatusta tuntea herra koadjutoria kuten Henrik IV Ivryn taistelussa tunnettiin valkoisesta töyhdöstään.
Tämän alkurynnäkön aikana, jonka Gondy olisi helposti pystynyt musertavana kilpistyttämään ilvehtijöihin, pysyi hän tyynenä ja totisena. Silloin kysyi häneltä kuningatar, oliko hänellä mitään lisättävää äskeiseen kauniiseen puheeseensa.
"Kyllä, madame", vastasi koadjutori; "pyydän teitä ajattelemaan kahdesti, ennen kuin sytytätte kansalaissodan kuningaskunnassa."
Kuningatar käänsi hänelle selkänsä, ja alettiin jälleen nauraa. Koadjutori kumarsi ja poistui palatsista, luoden häntä katselevaan kardinaaliin verivihollisen silmäyksen. Se katse oli niin tuima, että se tunkeusi Mazarinin sydänpohjukkaan asti; tajuten sen sodanjulistukseksi hän tarttui d'Artagnanin käsivarteen ja sanoi tälle:
"Tarpeen tullen, monsieur, tunnette kai jälleen tuon miehen, joka lähti ulos, vai mitä?"
"Kyllä, monseigneur", takasi d'Artagnan.
Sitten hän virkkoi vuorostaan Portokseen kääntyen:
"Hitto, tämä menee pilalle; en pidä kiistoista kirkonmiesten kesken."
Gondy peräytyi jaellen siunauksia kaikille sivuuttamillensa ja suoden itselleen sen häijyn mielihyvän, että pani vihollistensa palvelijatkin polvistumaan eteensä.