"Ah", mutisi hän astuessaan palatsin kynnyksen yli, "kiittämätön, kavala, raukkamainen hovi! Huomenna opetan sinut nauramaan toisessa äänilajissa!"
Mutta sillävälin kun Palais-Royalissa ilmaistiin ylenpalttista iloisuutta kuningattaren hilpeyden säestykseksi ei Mazarin hukannut aikaansa tyhjään ja vaaralliseen pilantekoon, — järkevänä miehenä, jolla sitäpaitsi oli pelkurin huolellinen varovaisuus, hän poistui heti koadjutorin jälkeen, toimitti tilinsä talteen, lukitsi kultansa säilyyn ja koverrutti luotettavilla käsityöläisillä kätköpaikkoja seiniinsä.
Kotiin tullessaan kuuli koadjutori, että muuan nuori mies oli saapunut hänen lähdettyään ja odotteli häntä; hän kysyi vieraan nimeä ja säpsähti ilahtuneesti, kun sai tietää, että tämä oli ilmoittautunut Louvièresiksi.
Hän kiirehti heti työhuoneeseensa; siellä oli tosiaan Brousselin poika, vielä ihan raivostuksissaan ja verissään taistelustansa kuninkaan väen kanssa. Ainoaksi varokeinokseen hän ennen arkkipiispalaan tuloansa oli jättänyt muskettinsa erään ystävän luo.
Koadjutori astui hänen luokseen ja ojensi kätensä. Nuori mies tähysti häntä ikäänkuin tahtoen nähdä hänen sielunsa syvyyteen.
"Hyvä herra Louvières", virkkoi koadjutori, "olkaa vakuutettu siitä, että minä otan lämpimästi osaa teitä kohdanneeseen onnettomuuteen."
"Onko se totta ja puhutteko vakavasti?" kysyi Louvières.
"Sydämeni pohjasta", vastasi Gondy.
"Siinä tapauksessa, monseigneur, on pelkkien sanojen aika mennyttä ja toiminnan hetki tullut; jos te tahdotte, monseigneur, niin isäni on kolmen päivän päästä vapaalla jalalla ja te kuuden kuukauden kuluttua kardinaali."
Koadjutori hätkähti.