"Keskiyöllä, hyvä herra Louvières."
Yksin jäätyään Gondy kutsui luokseen kaikki ne papit, joiden kanssa hän oli jonkunlaisissa väleissä. Kahden tunnin kuluttua hän oli koonnut asuntoonsa kolmekymmentä sielunpaimenta Pariisin väkirikkaimmista ja siis levottomimmista seurakunnista.
Gondy kertoi heille, miten häntä oli häväisty Palais-Royalissa, ja toisti de Beautinin, kreivi de Villeroyn ja marski de la Meilleraien kokkapuheet. Pastorit kysyivät, mitä oli tehtävä.
"Seikka on selvä", vastasi koadjutori. "Te vallitsette omiatuntoja — no niin: järkyttäkää niissä kuninkaitten pelkäämisen ja kunnioittamisen viheliäinen ennakkoluulo; valaiskaa lampaillenne, että kuningatar on tyranni, ja hokekaa kaikkien kuuluviin, että Ranskan onnettomuudet johtuvat Mazarinista, hänen rakastajastaan ja turmelijastaan. Aloittakaa työnne tänään, — niin, nyt heti, ja kolmen päivän kuluessa odotan tuloksia. Jos muuten jollakulla teistä on hyvä neuvo antaa minulle, niin hän jääköön; minä kuuntelen sitä mielelläni."
Kolme pastoria jäi: Saint-Merrin, Saint-Sulpicen ja Saint-Eustachen seurakuntien. Toiset poistuivat.
"Luulette siis kykenevänne auttamaan minua vielä tehokkaammin kuin virkaveljenne?" kysyi Gondy.
"Niin toivomme", vastasivat papit.
"Antakaahan kuulua; aloittakaa te, Saint-Merrin herra pastori."
"Monseigneur, minun alueellani on mies, joka voisi tuottaa teille mitä suurinta hyötyä."
"Kuka se on?"