Tällävälin oli Mazarin, kuten jo sanottu, järjestellyt pikku yksityisasioitansa työhuoneessaan. Hän oli tiedustanut d'Artagnania, mutta tällaisen mellakan aikana ei hän voinut toivoa tapaavansa tätä, kun d'Artagnanilla ei ollut palvelusvuoroaan. Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi luutnantti kuitenkin kynnykselle, eriämättömän Portoksensa saattamana.
"Hei, tervetuloa, tervetuloa, mosjöö d'Artagnan", huudahti kardinaali, "ja hauska on nähdä ystävännekin! Mutta mitä tässä kirotussa Pariisissa nyt hommataankaan?"
"Mitäkö hommataan, monseigneur! Eipä mitään hyvää", vastasi d'Artagnan päätänsä pudistaen. "Kaupunki on täydessä kapinassa, ja kun vastikään kuljin Montorgueil-katua pitkin herra du Vallonin seurassa, joka on teidän harras palvelijanne, vaadittiin meitä minun univormustani huolimatta tai kenties juuri sen takia huutamaan: 'Eläköön Broussel!' ja pitääkö minun sanoakaan, monseigneur, mitä muuta huutamaan meitä kovisteltiin?"
"Sanokaa, sanokaa."
"'Alas Mazarin!' No, hiisi, nyt se paha asia on sanottu!"
Mazarin hymyili, mutta hän oli käynyt hyvin vaaleaksi.
"Ja te huusitte?" hän sanoi.
"Emmehän toki", vastasi d'Artagnan. "Minä en ollut äänessä; herra du Vallon on saanut nuhan, ja hänkään ei huutanut. Silloin monseigneur…"
"Mitä silloin?" kysyi Mazarin.
"Katsokaa hattuani ja levättiäni."