Koadjutori kumarsi.
"Teidän majesteettinne haluaa siis…?"
"Että te sanotte hänelle, mitä tekisitte hänen sijassaan", kiirehti Mazarin vastaamaan.
Koadjutori katsahti kuningattareen, joka teki myöntävän eleen.
"Hänen majesteettinsa sijassa", sanoi Gondy jäykästi, "minä en epäröitsisi, vaan vapauttaisin Brousselin."
"Ja jos en sitä tee", huudahti kuningatar, "niin mitä luulette tapahtuvan?"
"Minä luulen, että huomenna ei ole kiveäkään kiven päällä Pariisissa", huomautti marski.
"Teiltä en kysynyt", virkkoi kuningatar kuivakiskoisesti ja edes kääntymättä, "vaan herra de Gondyltä."
"Jos teidän majesteettinne kysyy minulta", vastasi koadjutori yhä yhtä tyynesti, "niin sanon olevani täydellisesti herra marskin kannalla."
Kuningattaren kasvot punehtuivat, hänen kauniit siniset silmänsä näyttivät pyrkivän tunkeutumaan ulos kuopistaan, punaiset huulet, joita kaikki sen ajan runoilijat vertasivat granaattikukkiin, vaalenivat ja vapisivat raivosta; hän melkein säikähdytti itse Mazariniakin, joka kuitenkin oli myrskyisessä avioliitossaan tottunut rajuihin kotoisiin kohtauksiin.