"Niin, kyllä näen", vastasi Portos. "Entä sitten?"
"No, siinä on mies!"
Portos katsoi kummastuneena d'Artagnaniin; näkyi selvästi, että hän ei oikein käsittänyt, mitä hänen ystävänsä tarkoitti.
"Teidän majesteettinne", pitkitti koadjutori säälimättömästi, "ryhtyy siis noihin toimenpiteisiin, jotka ovat soveliaita. Mutta minä näen ennakolta, että niistä tulee hirveitä, — sellaisia, että ne vain yhä ärsyttävät kapinallisia."
"No, silloin te, herra koadjutori, kun teillä on niin suuri vaikutusvalta heihin ja olette meidän ystävämme", sanoi kuningatar ivallisesti, "silloin te rauhoitatte heitä, jaellessanne heille siunauksianne."
"Kenties on silloin myöhäistä", vastasi Gondy yhä kylmäkiskoisesti; "kenties olen itsekin silloin jo menettänyt kaiken vaikutusvaltani, kun sitävastoin luovuttamalla heille Brousselinsa takaisin teidän majesteettinne katkaisee kapinalta kaikki juuret ja hankkii oikeuden rangaista ankarasti jokaista kiihtymyksen leimahtamista uuteen liekkiin."
"Eikö minulla nyt sitten ole sitä oikeutta?" huudahti kuningatar.
"Jos on, niin käyttäkää sitä", vastasi Gondy.
"Hiisi vieköön", sanoi d'Artagnan Portokselle, "siinä on luonne, jollaisesta minä pidän! Miksei hän ole ministeri ja minä hänen d'Artagnaninsa, sen sijaan että palvelen tuota viheliäistä Mazarinia! Tuhat tulimmaista, mitä suurtöitä saisimmekaan yhdessä aikaan!"
"Niin", vastasi Portos.