Kädenliikkeellä lähetti kuningatar hovinsa pois, paitsi Mazarinia. Gondy kumarsi ja aikoi peräytyä kuten toisetkin.
"Jääkää, monsieur!" virkkoi kuningatar.
— Ähä, — sanoi Gondy itsekseen, — hän aikoo myöntyä.
"Hän aikoo kai surmauttaa miehen", sanoi d'Artagnan Portokselle, "mutta olipa miten hyvänsä, minun välitykselläni se ei ainakaan tapahdu. Päinvastoin vannon, että jos hänen päälleen hyökätään, karkaan minä ahdistajien kimppuun."
"Minä myös", yhtyi Portos.
"Kas niin", mutisi Mazarin itsekseen, ottaen tuolin, "nyt saamme kuulla jotakin uutta."
Kuningatar seurasi katseellaan poistuvia. Kun viimeinen oli sulkenut oven perässään, kääntyi hän päin. Näki hyvin, että hän ponnisti kaikkensa taltuttaakseen suuttumuksensa; hän leyhytteli viuhkallaan, haisteli hajuvesirasiaansa ja käveli edestakaisin huoneessa. Mazarin istui miettivässä asennossa tuolillaan. Gondy, joka alkoi käydä levottomaksi, loi tutkivia katseita seinäverhoihin, tunnusteli rintahaarniskaa, jota hän kantoi pitkän kauhtanansa alla, ja varmistausi tuon tuostakin siitä, että uumatakin alle kätketyn espanjalaisen tikarin varsi oli mukavasti käden ulottuvissa.
"Kuulkaahan", sanoi kuningatar vihdoin pysähtyen, "nyt kun olemme yksinämme, toistakaa neuvonne, herra koadjutori."
"Se kuuluu näin, madame: sanokaa miettineenne asiaa ja tunnustakaa julkisesti erehtyneenne, mikä on voimakkaiden hallitusten voimana, päästäkää Broussel vankilasta ja antakaa hänet takaisin kansalle."
"Voi", huudahti Itävallan Anna, "alentaisinko siinä määrin itseni! Olenko kuningatar vai enkö! Onko tuo ulvova roskajoukko alamaisiani vai eikö? Onko minulla ystäviä, henkivartiota? Ei, kautta Pyhän Neitsyen, kuten kuningatar Katarina vannoi", hän jatkoi kiihdyttäen itseänsä omilla sanoillaan, "mieluummin kuin antaisin heille takaisin tuon kurjan Brousselin kuristaisin hänet omin käsin!"