"Totta kyllä", myönsi d'Artagnan, vastoin tahtoansa luoden silmäyksen kuningattaren timanttisormukseen, jota Mazarin piti sormessaan.
Mazarin seurasi hänen katseensa suuntaa ja käänsi hiljaa sormuksensa kannan sisällepäin.
"Tahdon siis", virkkoi Mazarin viekkaasti hymyillen, "estää heitä olemasta kiittämättömiä minua kohtaan."
"Kristityn velvollisuus kieltää johtamasta lähimmäistänsä kiusaukseen", sanoi d'Artagnan.
"Juuri sentähden tahdon lähteä heidän edellään", täydensi Mazarin.
D'Artagnan myhäili; hän oli mies oivaltamaan varsin hyvin tätä italialaista keinokkuutta.
Mazarin näki hänen hymyilevän ja käytti hyväkseen tilaisuutta.
"Aloitatte siis viemällä ensin minut Pariisista, niinhän, hyvä mosjöö d'Artagnan?"
"Kiperä tehtävä, monseigneur!" tuumi d'Artagnan omaksuen jälleen totisen katsantonsa.
"Mutta", sanoi Mazarin pitäen häntä tarkoin silmällä, jotta soturin kasvojen ainoakaan ilme ei välttäisi hänen huomiotansa, "mutta te ette ollenkaan vastustellut kuninkaan ja kuningattaren hankkeesta puhuttaessa?"