"Kuningas ja kuningatar ovat minun kuningattareni ja kuninkaani, monseigneur", vastasi muskettisoturi, "henkeni kuuluu heille, minä olen velvollinen uhraamaan sen heidän hyväkseen. He vaativat sitä, ja siihen ei minulla ole mitään sanomista."
— Aivan oikein, — jupisi Mazarin itsekseen; — mutta kun henkesi ei kuulu minulle, on minun se tietenkin ostettava.
Ja syvään huoaten hän alkoi jälleen kääntää sormuksensa kantaa ulospäin.
D'Artagnan hymyili.
Nämä kaksi miestä olivat toistensa tasalla eräässä kohdassa; oveluudessa. Jos heillä olisi ollut urheuskin yhteisenä, olisi toinen saanut toisen tekemään suurtöitä.
"Mutta käsittänettehän myös", sanoi Mazarin, "että jos pyydän teiltä tätä palvelusta, aion antaa siitä tunnustukseni."
"Eikö teidän ylhäisyytenne ole vielä ehtinyt aietta pitemmälle?" kysyi d'Artagnan.
"Malttakaas", virkkoi Mazarin vetäen sormuksen sormestaan; "hyvä mosjöö d'Artagnan, kas tässä timantti, joka on aikoinaan ollut teidän, — on kohtuullista, että saatte sen takaisin: ottakaa se, olkaa hyvä."
D'Artagnan ei tuottanut Mazarinille vaivaa kursailulla. Hän otti sormuksen ja katseli koristetta nähdäkseen, oliko se sama; ja tultuaan vakuutetuksi timantin puhtaudesta hän pisti sen sormeensa sanomattoman mielissään.
"Pidin sitä suuressa arvossa", virkkoi Mazarin luoden kalleuteen jäähyväissilmäyksen; "mutta eipä väliä, annan sen teille auliista sydämestä."