"Astukaa sisälle, hyvät herrat, astukaa sisälle!" sanoi kuningatar.
Joukon valtasi silloin epäröimisen tunne, joka läheni häpeilyä: tunkeutujat olivat valmistautuneet kohtaamaan vastarintaa ja vastaväitteitä, murtamaan auki ristikkoportit ja suistamaan vartijat nurin; mutta portit olivat avautuneet itsestään, ja kuninkaalla ei ainakaan näköjään ollut mitään muuta vartiota vuoteensa äärellä kuin äitinsä.
Etunenään asettuneet sopersivat jotain ja yrittivät peräytyä.
"Astukaa vain sisälle, hyvät herrat"; kehoitti Laporte, "koska kuningatar sen sallii."
Muuan toisia rohkeampi uskaltausi kynnyksen yli ja lähestyi varpaisillaan. Muut seurasivat nyt hänen esimerkkiään, ja huone täyttyi hiljaisesti ikäänkuin olisivat kaikki nuo tulijat olleet mitä nöyrintä ja hartainta hoviväkeä. Ulkopuolella kurottausi pitkä jono päitä, kun ne, jotka eivät olleet mahtuneet sisälle, nousivat varpailleen katselemaan. D'Artagnan näki tämän kaiken aukosta, jonka hän oli sohaissut uutimeen; ensimmäisen tulijan hän tunsi Planchetiksi.
"Monsieur", virkkoi tälle kuningatar, käsittäen hänet joukon johtajaksi, "te olette halunnut nähdä kuninkaan, ja minä tahdoin itse näyttää hänet teille. Astukaa lähemmäksi, katsokaa häntä ja sanokaa, näkyykö täällä pakoaikeita."
"Ei suinkaan", vastasi Planchet hiukan hämmennyksissään hänelle suodusta odottamattomasta kunniasta.
"Sanokaa siis hyville ja uskollisille pariisilaisilleni", pitkitti Itävallan Anna, huulillaan hymy, jonka ilmeestä d'Artagnan ei erehtynyt, "että olette nähnyt kuninkaan makuulla ja nukkumassa sekä kuningattarenkin lähdössä levolle."
"Sanon kyllä, madame, ja samaa tahtovat vakuuttaa kaikki täällä olleet, mutta…"
"Mutta mitä?" kysyi Itävallan Anna.