"Etkö siis itse ole saanut kuulla uutta?" kysyi nuorukaiselta d'Artagnan.
"Oi, en, monsieur, enkä tosiaankaan tiedä mihin hän on joutunut. Sentähden, voi, olen niin rauhaton, että minua ihan itkettää!"
Ja kaksi isoa kyyneltä kierähti tosiaan nuorukaisen ruskettuneille poskille.
Portos käänsi pois päänsä, jotta hänen karkeat, rehelliset kasvonsa eivät olisi ilmaisseet, mitä hänen sydämessään liikkui.
"Hiisi vieköön!" virkkoi d'Artagnan enemmän liikuttuneena kuin hän oli ollut pitkään aikaan; "älä heittäydy toivottomaksi, ystäväiseni: jollet sinä olekaan saanut kirjeitä kreiviltä, niin olemmepa me saaneet … yhden vastikään…"
"Voi, niinkö?" huudahti Raoul.
"Ja hyvin rauhoittavaa laatuakin", lisäsi d'Artagnan nähdessään, kuinka suuresti tämä tieto elähytti nuorukaista.
"Onko se teillä?" kysyi Raoul.
"Onhan tietenkin, taikka ainakin oli", vastasi d'Artagnan, ollen etsivinään. "Maltas, täällähän sen täytyy olla taskussa; hän puhui siinä paluustansa, eikö puhunutkin, Portos?"
Gascognelaisenakaan ei d'Artagnan tahtonut yksinään kantaa tämän valheen taakkaa.