Ystävykset poikkesivat syrjäkadulle, väistääkseen prinssiä, ja tulivat Saint-Denisin tulliportille.
"Onko totta", kysyivät vartijat noilta kahdelta ratsumieheltä, "että herra de Beaufort on saapunut Pariisiin?"
"On vainkin", vastasi d'Artagnan, "ja siitä on todistuksena, että hän lähettää meidät vastaanottamaan isäänsä, Vendômen herraa, joka hänkin nyt tulee tänne."
"Eläköön herra de Beaufort!" huusivat vartijat.
Ja he astuivat kunnioittavasti syrjään, tehdäkseen tilaa suuren prinssin läheteille.
Tulliportista suoriuduttuaan ystävykset karauttivat taipaleelle kuin eivät olisi tunteneet mitään väsymystä tai alakuloisuutta. Ratsut kiitivät tuulena, kannustajiensa alituiseen haastellessa Atoksesta ja Aramiista.
Mousqueton kärsi hirveitä kipuja, mutta kunnon palvelija lohduttausi ajatuksella, että hänen molemmat herransa kokivat vielä pahempaa tuskaa, — hän oli nimittäin alkanut pitää d'Artagnania toisena isäntänään ja totteli tätä vielä rivakamminkin ja auliimmin kuin Portosta.
Leiri sijaitsi Saint-Omerin ja Lamben välillä; ystävykset tekivät mutkan leiriin ja toivat armeijalle yksityiskohtaiset tiedot kuninkaan ja kuningattaren paosta; siitä oli hämärä huhu levinnyt tänne asti. He tapasivat Raoulin makaamassa telttansa lähellä heinäkuvolla, josta hänen hevosensa sieppoi tukkoja salavihkaa. Nuoren miehen silmät olivat punaiset, ja hän näytti masentuneelta. Marski de Grammont ja kreivi de Guiche olivat palanneet Pariisiin, ja nuorukainen tunsi olonsa yksinäiseksi.
Hetkisen kuluttua Raoul kohotti katseensa ja näki silloin nuo kaksi ratsumiestä, jotka olivat pysähtyneet silmäilemään häntä; hän tunsi heidät heti ja juoksi avosylin heitä vastaan.
"Voi, tekö siellä, hyvät ystävät!" hän huudahti; "tulitteko hakemaan minua? Viettekö minut mukaanne? Tuotteko tietoja holhoojastani?"