"No niin, hyvä ystävä?" virkkoi viimeksi tullut puhtaimmalla ranskankielellä, mitä on milloinkaan puhuttu Rouenin ja Toursin välillä.
"Ei ole aikaa menetettävissä, veikkonen, vaan meidän on ilmoitettava kuninkaalle."
"Mitä siis on tekeillä?"
"Sitä kävisi liian pitkäksi kertoa sinulle; kuulethan sen muutenkin tuotapikaa. Sitäpaitsi voi vähäisinkin täällä virketty sana helposti tärvellä kaikki. Lähtekäämme tapaamaan loordi Winteria."
Ja he lähtivät leirin vastakkaiselle kolkalle; mutta kun koko leiri ei peittänyt viittäsataa neliöjalkaa laajempaa alaa, ehtivät he tavoittelemansa miehen teltalle hyvin pian.
"Nukkuuko herranne, Tony?" kysyi toinen herrasmies englanninkielellä palvelijalta, joka makasi eteishuoneeksi varatussa ulko-osastossa.
"Ei, herra kreivi", vastasi lakeija, "en luule, — taikka jos juurikään lie nukahtanut, sillä hän käveli edes takaisin runsaasti kaksi tuntia sen jälkeen kun oli palannut kuninkaan luota, ja hänen askeleensa taukosivat kuulumasta tuskin kymmenen minuuttia takaperin. Muuten", hän lisäsi kohottaen teltan väliverhoa, "voittehan katsoa itse."
Winter istuikin aukon ääressä, joka ikkunan virkaa toimittaen päästi yöilman virtaamaan sisälle; siitä hän suruisin silmin tarkkasi kuuta, jonka vastikään huomautimme aika-ajoin kadonneen raskaitten mustien pilvien taakse.
Ystävykset lähestyivät Winteria, joka nojasi päätänsä käteen, tähystellessään taivasta; hän ei kuullut heidän tuloaan ja jäi samaan asentoon, kunnes tunsi käden laskeutuvan olalleen. Kääntyessään hän tunsi Atoksen ja Aramiin, paiskaten heidän kanssaan kättä.
"Oletteko huomanneet", hän virkahti, "kuinka veripunainen on tänä yönä kuu?"