"Nämä herrat kuuluvat minun seurueeseeni", virkkoi Winter.
Lakeija kumarsi ja päästi heidät ohitseen.
Kaarlo-kuningas oli tosiaan lannistunut vastustamattomaan unen tarpeeseen ja nukkui nyt telttavuoteella, pukeutuneena mustaan ihokkaaseensa ja korkeihin saappaisiinsa, vyö hellitettynä ja hattu vierellään. Miehet lähestyivät, ja etummaisena astuva Atos silmäili tovin sanattomana noita ylväitä, kalpeita kasvoja, joita reunustivat pitkät mustat kiharat levottoman unen hiostuttamina kiinni ohimoihin ja juovittivat marmorimaisiksi isot siniset suonet, näköjään kyynelten pullistamina hänen uupuneitten silmiensä alla.
Atokselta puhkesi syvä huokaus, joka herätti kuninkaan, — niin keveätä oli hallitsijan uni.
Hän avasi silmänsä.
"Ah, tekö siinä, kreivi de la Fère?" hän virkkoi kohoutuen kyynäspään nojaan.
"Niin, sire", vastasi Atos.
"Te valvotte minun nukkuessani ja tulette nyt tuomaan minulle jotakin sanomaa?"
"Voi, sire", vastasi Atos, "teidän majesteettinne on arvannut oikein."
"Viesti on siis surullinen?" jatkoi kuningas kaihomielisesti hymyillen.