Portos kouraisi ystävänsä rannetta ja sanoi tälle hymyillen:
"Niinpä niin, monsieur! Sotaa käydään sekä viekkaudella että voimalla: katsokaa vain!"
Samassa nähtiinkin sen osaston, jonka piti suojella Kaarlon peräytymistä, etenevän kohtaamaan englantilaista rykmenttiä, saartaen kuningasta, joka kulki yksinään jalkaisin avoimeksi jätetyssä piirissä. Hallitsija oli näköjään levollinen, mutta oli ilmeistä, että se tyyneys oli hänelle tukalaa: hiki helmeili hänen otsallaan, ja hän pyyhki ohimoitansa ja huuliaan nenäliinalla, jossa näkyi veritäpliä aina kun hän otti sen suultansa.
"Katsokaa Nebukadnetsaria!" huudahti muuan Cromwellin vanha puritaani, jonka silmät säkenöitsivät nähdessään miehen, jota sanottiin tyranniksi.
"Mitä, Nebukadnetsarko?" virkkoi Mordaunt ilkeästi hymyillen. "Ei, siinä on kuningas Kaarlo ensimmäinen, meidän kelpo kuninkaamme, joka ryöstää alamaisiaan periäkseen heidät."
Kaarlo kohotti katseensa hävytöntä puhujaa kohti, mutta ei tuntenut tätä. Kuitenkin sai hänen kasvojensa tyyni ja kunnioitusta herättävä majesteetillisuus Mordauntin luomaan silmänsä alas.
"Hyvästi, messieurs!" lausui kuningas noille kahdelle aatelismiehelle, joita hän näki d'Artagnanin ja Portoksen pitelevän. "Tämä on ollut onneton päivä, mutta teissä ei ole siihen syytä, Jumalan kiitos! Missä on vanha Winterini?"
Aatelismiehet käänsivät pois päänsä ja olivat vaiti.
"Siellä, missä Strafford!" vastasi Mordauntin käreä ääni.
Kaarlo hätkähti: hornanhenki oli osannut kipeimpään kohtaan. Strafford oli hallitsijan ainaisena tunnonvaivana, hänen päiviensä varjona ja öittensä aaveena.