"Tuletteko kenraalin luo?" kysyi Mordaunt d'Artagnanilta ja Portokselta; "tiedättehän, että hän tahtoi puhutella teitä taistelun jälkeen."
"Ensin menemme toimittamaan vankimme talteen", vastasi d'Artagnan. "Tietäkää, monsieur, että nämä aatelismiehet voivat hyvinkin suorittaa viisitoistasataa pistolia kumpainenkin lunnaikseen."
"Oh, olkaa huoletta", sanoi Mordaunt katsellen heitä silmäyksin, joiden hurjamielisyyttä hän turhaan yritti taltuttaa; "huovini kyllä vartioivat heitä, ja hyvin, sen takaan."
"Minä vartioitsen heitä vielä paremmin itse", väitti d'Artagnan. "Mitä muuten tarvitaankaan? Vain kunnollinen huone ja pari vartijaa tai pelkkä heidän kunniasanansa, että he eivät pyri pakoon. Minä menen järjestämään sen; sitten on meillä kunnia esittäytyä kenraalille ja pyytää hänen ilmoituksiansa herra kardinaalille."
"Aiotte siis matkustaa piammiten?" kysyi Mordaunt.
"Toimemme on suoritettu, ja meitä ei pidätä Englannissa mikään muu kuin sen suuren miehen suosiollisuus, jonka luo meidät on lähetetty."
Nuori mies puraisi huultaan ja kumartui kuiskaamaan kersantin korvaan:
"Seuratkaa näitä miehiä älkääkä päästäkö heitä näkyvistänne, ja saatuanne tietää, minne he ovat majoittuneet, palatkaa kaupungin portille odottamaan."
Kersantti ilmaisi merkillä tottelevansa.
Sen sijaan että olisi saattanut vankijoukkoa, jota vietiin kaupunkiin, Mordaunt suuntasi nyt kulkunsa kummulle, jolta Cromwell oli pitänyt silmällä taistelua; ylipäällikkö oli käskenyt pystyttää sinne telttansa.