Cromwell oli kieltänyt päästämästä ketään luokseen, mutta vahtisotamies tiesi Mordauntin olevan kenraalinsa likeisimpiä uskottuja ja arveli, että kielto ei voinut koskea nuorta miestä.
Mordaunt kohotti siis teltan esirippua ja näki Cromwellin istumassa selin häneen pöydän ääressä, pää käsien väliin painuneena.
Kuulipa hän Mordauntin tulon tai ei, Cromwell ei kääntynyt.
Mordaunt jäi seisomaan oviaukon luo.
Tovin kuluttua Cromwell nosti ajatusten painostaman otsansa, ja ikäänkuin vaistomaisesti tajuten jonkun olevan lähellä hän käänsi hitaasti päänsä.
"Olin ilmoittanut tahtovani olla yksin!" hän huudahti nähdessään nuoren miehen.
"Sen kiellon ei oletettu koskevan minua, sir", vastasi Mordaunt; "mutta jos määräätte, poistun heti."
"Kas, tekö siinä, Mordaunt!" virkkoi Cromwell, ikäänkuin lujalla ponnistuksella hälventäen usman, joka hämärrytti hänen silmiään; "koska olette kerran tullut, niin hyvä on, jääkää."
"Tulin onnittelemaan teitä."
"Onnittelemaan! Ja mistä?"