"Ja muuten, vaikka ne olisivatkin jotain tehonneetkin", huomautti Aramis, "ei kuitenkaan sovi panna alttiiksi kahta niin oivallista ystävää kuin d'Artagnan ja Portos ovat. Olkaa huoletta, veikkoset, me tuotamme teille kunniaa kuollessamme. Minä puolestani tunnen itseni ylpeäksi, saadessani käydä kohtaamaan luoteja tai silmukkaakin sinun kanssasi, Atos, sillä sinä et ole minusta milloinkaan näyttänyt niin suurelta kuin tänään."
D'Artagnan ei hiiskunut sanaakaan, mutta pureksittuaan rikki kukkavanansa hän järsi kynsiään.
"Voitteko ajatella", aloitti hän viimein, "että teidät surmattaisiin? Mitä hyötyä siitä olisi? Kuka haluaisi teidän kuolemaanne? Olettehan muuten meidän vankejamme."
"Hupsu, kolminkertainen hupsu!" huudahti Aramis; "etkö siis tunne Mordauntia? Kas, minä olen vaihtanut yhden ainoan katseen hänen kanssaan ja nähnyt siitä silmäyksestä, että me olimme tuomittuja."
"Minua kaivelee totisesti, etten kuristanut häntä pyyntösi mukaan, Aramis", pahoitteli Portos.
"Pyh, viisi minä Mordauntista!" huudahti d'Artagnan; " cap de Diou, jos hän tunkeutuu liian likelle minua, niin rusennan hänet, sen itikan! Älkää siis paetko, se on turhaa, sillä minä vannon, että te olette täällä yhtä turvallisia kuin kaksikymmentä vuotta takaperin sinä, Atos, olit Férou-kadun varrella ja sinä, Aramis, Rue de Vaugirardin."
"Malttakaas", virkkoi Atos ojentaen kätensä toista ristikkoikkunaa kohti niistä kahdesta, jotka päästivät valoa huoneeseen, "saatte hetimiten tietää, mitä teidän on siitä seikasta ajateltava, sillä tuolta hän tuleekin."
"Kuka?"
"Mordaunt."
Seuratessaan Atoksen käden suuntaa näki d'Artagnan ratsumiehen lähenevän täyttä laukkaa.