"Olen nähnyt hänen menettävän kaksituhatta pistolia ja nauravan sille katketakseen."
"Ottakaa hänet siis mukaan."
"Mitä ihmettä? Entä vankimme?"
"Se on totta, hiisi vieköön!" sanoi upseeri. "Mutta antakaa lakeijainne vartioida heitä."
"Jotta he karkaisivat!" vastasi d'Artagnan; "kyllä käskisi."
"He ovat siis säätyhenkilöitä, koska pidätte heistä niin tarkkaa vaaria?"
"Niin, perhanassa: toinen on rikas tourainelainen kartanonherra, toinen taasen maltalaisritari ja ylhäistä sukua. Me olemme sopineet kumpaisenkin lunnaista: kaksituhatta puntaa heidän saapuessaan Ranskaan. Senvuoksi emme voi hetkeksikään eritä heistä, sillä lakeijamme tietävät, että he ovat miljoonamiehiä. Me kopeloitsimme heitä hiukan, saadessamme heidät siepatuksi, ja minä tunnustan, että heidän kukkarollaan herra du Vallon ja minä nykyään pelaamme; mutta he ovat voineet kätkeä meiltä jonkun kalliin kiven, komean timantin, ja me pidämme heitä silmällä kuin saiturit aarrettaan. Vartioitsemme heitä hellittämättömästi, ja du Vallon ja minä nukumme vain vuorotellen."
"Kas, kas!" äännähti Groslow.
"Käsittänette nyt, minkätähden minun on kieltäydyttävä kohteliaisuudestanne, josta muuten olen sitä kiitollisempi, kun mikään ei ole ikävystyttävämpää kuin ainainen pelaaminen saman henkilön kanssa: mahdollisuudet tasaantuvat ikuisesti, ja kuukauden lopulla huomaa aina, ettei ole voitolla eikä häviöllä."
"Voi", virkkoi Groslow huoaten, "on ikävämpääkin, nimittäin pysyä kokonaan pelaamatta."