"Odottakaamme!" vastasi Atos.
Portos ei hiiskunut mitään, vaan laskeskeli yksitellen taskussaan Groslowilta voittamiansa viittäkymmentä pistolia, kasvojensa kuvastaessa herttaista tyytyväisyyttä.
Kun illalla tultiin Roystoniin, keräsi d'Artagnan ystävänsä koolle. Hänen kasvonsa olivat nyt menettäneet sen huolettoman hyväntuulisuuden leiman, jota hän oli kaiken päivää käyttänyt naamarina. Atos puristi Aramiin kättä.
"Hetki lähestyy", hän virkkoi.
"Niin", vastasi d'Artagnan kuullen sen, "niin, hetki lähestyy: tänä yönä, veikkoset, me vapautamme kuninkaan."
Atos hätkähti, hänen silmänsä leimahtivat.
"D'Artagnan", hän sanoi, alkaen nyt epäillä oltuaan toiveikas, "ethän laskene leikkiä? Se olisi minulle kovin tuskallista."
"Oletpa kummallinen, Atos", lausui d'Artagnan, "kun voit epäillä sellaista minusta. Missä ja milloin olet nähnyt minun tekevän pilaa ystävän sydämestä ja kuninkaan hengestä? Olen sanonut sinulle ja toistan sen, että me tänä yönä pelastamme Kaarlo ensimmäisen. Sinä jätit minun huolekseni keksiä keinon; se on selvillä."
Portos katseli d'Artagnania suunnattoman ihailevasti. Aramis hymyili toivorikkaasti. Atos oli kalpea kuin kuolema ja vapisi kauttaaltaan.
"Puhu", pyysi Atos.