Vaikka ystävyksemme olivat valmistuneet tähän ratkaisuun, herätti se heissä kuitenkin syvää murhetta. D'Artagnan, jonka nokkeluus ei milloinkaan ollut keinokkaampi kuin juuri arveluttavimmissa käänteissä, vannoi uudestaan yrittävänsä mitä ihminen yrittää voi, ehkäistäkseen verisen murhenäytelmän loppukohtauksen. Mutta millä tavoin? Se häämötti hänelle vasta epäselvästi. Kaikki oli olosuhteista riippuvaa. Täydellisen suunnitelman laatimistilaisuutta odottaessa täytyi hinnalla millä hyvänsä voittaa aikaa esteiden asettamisella mestauksen toimeenpanolle, jonka tuomarit olivat päättäneet tapahtuvaksi seuraavana päivänä. Ainoana keinona oli toimittaa pois tieltä Lontoon pyöveli.
Pyövelin kadottua ei tuomiota voitaisi pahna täytäntöön. Epäilemättä noudettaisiin pyöveli lähimmästä kaupungista, mutta siten olisi ainakin yksi päivä voitettu, ja päivä saattoi tällaisessa tapauksessa merkitä pelastusta. D'Artagnan otti huolekseen tämän enemmän kuin vaikean tehtävän.
Vähemmän tärkeätä ei ollut ilmoittaa Kaarlo Stuartille, että hänen pelastamistaan aiottiin yrittää, jotta hän mahdollisuutta myöten helpottaisi puolustajiensa puuhia tai ei ainakaan ryhtyisi mihinkään, mikä voisi vaikeuttaa heidän ponnistuksiaan. Aramis otti vastuulleen tämän vaarallisen toimen. Kaarlo Stuart oli kysynyt, oliko piispa Juxonille sallittua käydä hänen vankilassaan Whitehall-palatsissa. Mordaunt oli samana iltana ilmoittanut piispalle kuninkaan lausuman hurskasmielisen toivomuksen ja Cromwellin suostumuksen siihen. Aramis päätti joko uhkauksilla tai suostuttelulla taivuttaa piispan sallimaan hänen lähteä Whitehall-palatsiin kirkkoruhtinaan sijasta ja hänen papilliseen asuunsa puettuna.
Atos vihdoin otti tehtäväkseen hankkia kaiken varalta tilaisuuden poistua Englannista, onnistuipa yritys tai ei.
Pimeän tultua päätettiin tulla koolle hotelliin kello yksitoista illalla, ja kukin lähti suorittamaan vaarallista tehtäväänsä.
Whitehallia vartioitsi kolme ratsuväen rykmenttiä ja vielä enemmän Cromwellin ainainen levottomuus; hän tuli ja meni sekä lähetteli palatsiin kenraaleitansa tai asiamiehiänsä.
Yksinään, tavallisessa huoneessaan, jota kaksi vahakynttilää valaisi, istui kuolemaan tuomittu hallitsija surumielisesti katsellen kadonneen suuruutensa loistoa, niinkuin monikin viimeisenä hetkenään havaitsee elämän kuvan kirkkaammaksi ja mieluisammaksi kuin koskaan.
Parry ei ollut jättänyt isäntäänsä, ja tuomion jälkeen olivat hänen kyyneleensä virranneet herkeämättä.
Kaarlo Stuart nojasi kyynäspäätänsä pöytään ja silmäili ympyräkuvaa, johon oli vierekkäin maalattu hänen puolisonsa ja tyttärensä; hän odotti ensin Juxonia ja sitten marttyyrikuolemaa.
Toisinaan hänen ajatuksensa pysähtyivät noihin uljaihin ranskalaisiin aatelismiehiin, jotka jo tuntuivat hänestä penikulmien päähän kaikonneilta, satumaisilta, haaveellisilta, ja muistuttivat niitä olentoja, joita näkee unessa ja jotka häipyvät herätessä.