Väliin kysyikin Kaarlo itseltään, eikö kaikki hänelle tapahtunut ollut vain unta tai ainakin kuumehouretta.
Tämä ajatus sai hänet nousemaan seisaalle; hän harppasi muutamia askeleita huoneessa ikäänkuin tointuakseen horroksista ja asettui ikkunan ääreen, mutta näki silloin heti sotamiesten muskettien välähtelevän ulkopuolella. Hänen täytyi nyt tunnustaa itselleen, että hän oli aivan valveilla, joten hänen ahdistava unensa oli täyttä todellisuutta.
Kaarlo palasi äänettömänä lepotuoliinsa, nojasi taas kyynäspäänsä pöytään, antoi päänsä vaipua käden varaan ja mietiskeli jälleen.
— Voi, sanoi hän itsekseen, — jos minulla edes olisi rippi-isänäni joku noista kirkon valaisijoista, joiden sielu on tutkistellut kaikki elämän salaisuudet, kaikki suuruuden mitättömyydet, niin hänen äänensä kenties vaimentaisi sen kuiskeen, joka lakkaamatta valittaa sielussani! Mutta minä saan tietenkin arkiaikaisen papin, jolta kova onneni on tärvellyt uran ja maallisen onnen. Hän tulee puhumaan minulle Jumalasta ja kuolemasta niinkuin hän puhuu muille kuolevaisille, — hän ei osaa oivaltaa, että kuninkaan kuolema jättää anastajalle valtaistuimen, hänen lastensa jäädessä leivättömiksi.
Hän kohotti muotokuvan huulilleen ja mutisi hiljaa lastensa nimiä.
Oli sumuinen ja pimeä yö. Tunnit kajahtelivat verkalleen lähimmän kirkon tornista. Kahden vahakynttilän valju hohde siroitteli avaraan ja korkeaan huoneeseen kummallisten heijasteiden valaisemia varjokuvia. Nämä varjokuvat olivat Kaarlo-kuninkaan esi-isiä, jotka astuivat esille kullatuista puitteistaan, ja heijasteet heitti hiipuvan hiilivalkean viimeinen sinertävä kimmellys.
Murtava alakuloisuus valtasi Kaarlon. Hän peitti otsansa käsillään ja ajatteli maailmaa, niin kaunista, kun sen jättää tai oikeammin kun se jättää meidät, lasten hyväilyjä, jotka tuntuvat suloisimmilta silloin kun on eriämässä heistä ainiaaksi, — puolisoa, ylvästä ja urheata naista, joka oli viimeiseen asti rohkaissut hänen mieltänsä. Hän otti poveltaan timanttiristin ja Sukkanauha-ritarikunnan rintatähden, jotka kuningatar oli lähettänyt hänelle noiden jalojen ranskalaisten mukana, ja suuteli niitä; sitten muistaessaan, että Henriette ei ollut näkevä näitä esineitä ennen kuin hän makaisi kylmänä ja silvottuna haudassaan, tunsi hän jäätävää väristystä, kuin olisi kalma jo heittänyt ensimmäisen harsonsa hänen ylleen.
Tässä suojamassa, joka johdatti hänen mieleensä niin monia kuninkaallisia muistoja ja missä häntä olivat niin monet hovilaiset ja imartelijat ympäröineet, — yksinään lohduttoman palvelijan kanssa, jonka heikko sielu ei kyennyt tukemaan häntä, kuninkaan miehuus painui palvelijan heikkouden, huoneen hämäryyden ja talvisen kylmyyden tasalle; ja sanonemmekokaan, että tämä kuningas, joka kuoli niin suurena, niin ylväänä, alistumisen hymy huulillaan, pyyhkäisi hämyssä pois kyyneleen, joka oli tipahtanut pöydälle ja värisi verhon kultaompeleella.
Äkkiä kuului askeleita käytävästä, ovi avautui, soihdut levittivät huoneeseen savuista hohdetta, ja piispalliseen asuun pukeutunut hengenmies astui sisälle kahden vahtisotamiehen saattamana, joille Kaarlo teki käskevän liikkeen kädellään.
Vahtisoturit peräytyivät; hämy palasi huoneeseen.