"Juxon!" huudahti Kaarlo; "Juxon! Kiitos, viimeinen ystäväni, tulette juuri parahiksi."
Piispa loi levottoman syrjäsilmäyksen mieheen, joka nyyhkytti tulisijan nurkassa.
"Kas niin, Parry", sanoi kuningas, "älä nyt enää itke; Jumala tulee lohduttajaksemme."
"Jos se on Parry", virkkoi piispa, "niin minulla ei ole mitään pelättävänä; sallikaa minun siis, sire, tervehtiä teidän majesteettianne ja ilmoittaa teille, kuka olen ja minkätähden tulin."
Se näky ja ääni oli saada Kaarlon huudahtamaan, mutta Aramis kohotti sormensa huulilleen ja kumarsi syvään Englannin kuninkaalle.
"Ritari!" sopersi Kaarlo.
"Niin, sire", keskeytti Aramis ääntänsä korottaen; "niin, piispa Juxon, Kristuksen uskollinen ritari, ja tulen teidän majesteettinne toivomuksia noudattaen."
Kaarlo liitti kätensä ristiin. Hän oli tuntenut d'Herblayn; hän seisoi tyrmistyneenä ja ymmällä, ajatellessaan näitä miehiä, jotka siten taistelivat kansan tahtoa ja kuninkaan kohtaloa vastaan, vaikka olivat muukalaisia ja ilman muuta vaikutinta kuin omantuntonsa vaatima velvollisuus.
"Te", äännähti hän, "te! Miten teidän on onnistunut tulla tänne? Hyvä Jumala, jos teidät tunnettaisiin, niin olisitte hukassa!"
Parry nousi seisaalle; koko hänen olemuksensa ilmaisi vilpitöntä ja ääretöntä ihailua.