Hän puhutteli ensin tyttöä; vetäen pienokaisen luokseen hän kehoitti tätä hurskauteen, alistuvaisuuteen ja tyttärelliseen rakkauteen. Sitten hän otti nuoren Gloucesterin herttuan polvelleen, samalla painaakseen hänet sydäntään vasten ja suudellakseen häntä.
"Poikani", hän sanoi, "tänne tullessasi olet nähnyt paljon ihmisiä kaduilla ja eteishuoneissa; nämä ihmiset katkaisevat nyt pään isältäsi, älä sitä koskaan unohda. Kenties he jonakuna päivänä, nähdessään sinut luonansa ja pitäessään sinua vallassaan, tahtovat korottaa sinut kuninkaaksi, syrjäyttäen vallanperimyksestä Walesin prinssin tai Yorkin herttuan, vanhemmat veljesi, joista toinen on Ranskassa ja toinen tietymättömissä; mutta sinä et ole kuningas, poikani, etkä voisi siksi tulla muutoin kuin heidän kuolemansa kautta. Vanno minulle siis, että sinä et anna asettaa kruunua päähäsi ennen kuin sinulla on laillinen oikeus sen kantamiseen, sillä jos sen tekisit, — kuuntele minua tarkoin poikani, — jos sen tekisit, koittaisi vielä päivä, jona he ottaisivat sekä kruunusi että pääsi, ja sinä päivänä et voisi kuolla levollisesti ja tunnonvaivoitta, niinkuin minä nyt kuolen. Vanno, poikani."
Lapsi laski kätösensä isän käteen ja sanoi:
"Sire, minä vannon teidän majesteetillenne…"
Kaarlo keskeytti hänet.
"Henry", hän sanoi, "puhuttele minua isäksesi."
"Isä", toisti lapsi, "minä vannon, että he mieluummin saavat tappaa minut kuin tehdä minusta kuninkaan."
"Hyvä on, poikani", virkkoi Kaarlo. "Syleile minua nyt, ja sinä myös, Charlotte, älkääkä unohtako minua."
"Voi, emme koskaan, emme koskaan!" huudahtivat molemmat lapset kietoen käsivartensa kuninkaan kaulaan.
"Hyvästi!" toivotti Kaarlo; "hyvästi, lapseni! Viekää heidät pois, Juxon; heidän kyyneleensä masentavat minulta miehuuden kuolla."