Juxon otti lapsipoloiset isän sylistä ja jätti heidät tuojiensa huostaan.
Ovet avattiin heidän takanaan, ja kaikilla oli nyt tilaisuus tunkeutua sisälle.
Nähdessään olevansa yksinään huovien ja uteliaiden keskellä kuningas muisti, että kreivi de la Fère oli ihan lähellä lattian alla, missä hän ei voinut nähdä mitään asiain kulusta ja kenties yhä pysyi hyvissä toiveissa.
Hän vapisi ajatellessaan, että vähäisinkin melu voisi Atoksesta tuntua merkiltä ja että tämä kavaltaisi itsensä, jos ryhtyisi jälleen työhönsä. Kuningas pysyi senvuoksi ihan liikkumattomana ja sai esimerkillään kaikki läsnäolijat seisomaan hiljaa.
Kaarlo ei erehtynyt; Atos oli tosiaan hänen jalkojensa alla ja kuunteli, käyden jo epätoivoiseksi, kun merkkiä ei kuulunut. Kärsimättömyydessään hän alkoi toisinaan jälleen hellitellä kiviä, mutta pidättyi heti ilmitulon pelosta.
Tätä kamalaa toimettomuutta kesti kaksi tuntia. Kuolonhiljaisuus vallitsi kuninkaan huoneessa.
Silloin Atos päätti tutkia, mikä saattoi olla aiheena tuohon kolkkoon ja mykkään pysähdykseen, jota ainoastaan väkijoukon valtava sorina häiritsi. Hän siirsi hiukan sivulle kangasverhoa, joka peitti muurin aukkoa, ja laskeutui mestauslavan välipermannolle. Tuskin neljän tuuman päässä hänen päänsä yllä oli katto, joka parvekkeen tasalla levisi mestauslavan permantona.
Sorina, jonka hän oli äskeiseen kätköönsä kuullut kumeasti ja epäselvästi, kaikui nyt kaameana ja uhkaavana ja sai hänet säikkyen hätkähtämään. Hän astui ihan mestauslavan reunalle asti, veti mustaa verhoa varovasti syrjään ja näki ratsumiehiä asettuneen selin kamalaan telineeseen, ratsumiesten takana rivin pertuskamiehiä, näiden takana muskettisotureita ja vielä edempänä väkijoukon eturivit, jotka lainehtivat ja kohosivat kuin meuruava ulappa.
— Mitä onkaan tapahtunut? — oudosteli Atos vapisten vielä enemmän kuin verho, jonka poimuja hän rypisteli. — Väki tunkeilee, sotamiehet ovat aseissa, ja katsojien joukossa, jotka kaikki tuijottavat ikkunaan, näen d'Artagnanin! Mitä hän odottaa? Mitä hän katselee? Hyvä Jumala, ovatkohan he antaneet pyövelin pujahtaa käsistään!
Äkkiä kuului kumeata ja kolkkoa rummutusta torilta; raskaita ja verkallisia askeleita kuului hänen päänsä yltä. Hänestä tuntui kuin olisi suuri kulkue tallannut Whitehallin lattioita; pian kuuli hän itse mestauslavan palkkien natisevan. Hän loi vielä silmäyksen aukiolle, ja katsojain eleet ilmaisivat hänelle, mitä viimeinen toivon häivä hänen sydämensä syvyydessä oli estänyt arvaamasta.