"No, älä antaudu epätoivoon, kreivi", sanoi karkea ääni portailta, mistä kuului Portoksen raskasta tömistelyä; "me olemme kaikki kuolevaisia, ystävä-kullat."
"Tuletpa myöhään, hyvä Portos", huomautti kreivi de la Fère.
"Niin", vastasi Portos, "tapasin tielläni ihmisiä, jotka viivyttivät minua. Ne tanssivat, senkin hylyt! Kaappasin erästä kaulasta ja taisin kuristaa häntä hiukan. Samassa ilmestyi paikalle patrulli. Erityisesti pitelemäni mies ei onneksi kyennyt hisahtamaan muutamaan minuuttiin. Käytin sitä etua livahtaakseni sivukadulle. Se pikku katu johti minut vielä soukempaan kujaan. Sitten eksyin. En suurestikaan tunne Lontoota enkä osaa englanninkieltä; pelkäsin joutuneeni kerrassaan hukkateille, mutta täällä nyt vihdoinkin olen."
"Entä d'Artagnan?" kysyi Aramis; "etkö ole häntä nähnyt? Olisikohan hänelle tapahtunut jotakin!"
"Me jouduimme erillemme tungoksessa", kertoi Portos, "ja sitten en enää mitenkään saanut häntä tavoitetuksi."
"Oh", sanoi Atos hiukan katkerasti, "minä kyllä näin hänet, hän seisoi etummaisena väkijoukossa ja oli saanut erinomaisen paikan katsellakseen kaikkea, ja kun näytelmä oli sentään varsin merkillinen, tahtoi hän kai seurata sen kulkua ihan loppuun saakka."
"Kas, kreivi de la Fère", virkkoi tyyni, vaikka kiivaasta vauhdista läähättävä ääni, "sinäkö puhut pahaa poissaolevista?"
Tämä moite vihlaisi Atoksen sydäntä. Mutta kun d'Artagnanin näkeminen raa'an ja julman rahvaan etummaisena oli tosiaan vaikuttanut häneen syvästi, vastasi hän ainoastaan:
"En puhu sinusta pahaa, hyvä ystävä. Olimme sinusta levottomia, ja minä vain huomautin, missä olit. Sinä et tuntenut Kaarlo-kuningasta; hän oli sinulle pelkkä muukalainen, ja sinä et ollut velvollinen rakastamaan häntä."
Nämä sanat virkkaessaan Atos ojensi kätensä ystävälleen. Mutta d'Artagnan ei ollut näkevinään tätä liikettä ja piti kätensä viitan alla.