"No niin", pitkitti d'Artagnan, "minä sitävastoin — minä kehno sielu, minä raakamainen töllistelijä, joka lähestyin mestauslavaa kolmenkymmenen jalan päähän paremmin nähdäkseni muukalaiskuninkaan pään putoavan, kun en tietenkään säälinyt hänen kohtaloansa — minä ajattelen toisin kuin kreivi tässä … minä jään!"
Atos kalpeni kalpenemistaan; jokainen ystävän lausuma moite värähdytti hänen sydäntään.
"Vai niin, sinä jäät Lontooseen?" virkkoi Portos d'Artagnanille.
"Niin", vahvisti tämä. "Entä sinä?"
"Perhana", tuumi Portos hiukan hämillään Atoksen ja Aramiin tähden, "jos sinä jäät, minun tultuani tänne sinun matkassasi, niin en lähde ilman sinua takaisin; enhän toki jätä sinua yksiksesi tähän ilkeään maahan."
"Kiitos, oiva veikkonen! Silloin esitänkin sinulle pikku yrityksen, jonka toteutamme yhdessä kreivin lähdettyä; se juolahti mieleeni tuota äskeistä näytelmää katsellessani."
"Millainen se on?"
"Mieleni tekee saada selville, kuka tuo naamioitu mies oli, joka niin auliisti tarjoutui katkaisemaan kuninkaalta kaulan."
"Naamioitu mies!" huudahti Atos; "et siis päästänyt pyöveliä livahtamaan käsistäsi?"
"Pyöveliäkö?" vastasi d'Artagnan; "hän on yhäti kellarissa, arvattavasti hyväillen isäntämme viinipulloja. Mutta siitäpä muistankin…"