"'Hm?' äännähti hän näyttäen asetta.
"'Ei', kielsin minä ja pidätin hänen käsivartensa.
"Olen jo sanonut teille, että minulla oli oma aatokseni. Naamioitu mies seisahtui matalan ulko-oven eteen ja otti taskustaan avaimen; mutta hän ei pistänyt sitä lukkoon ennen kuin kääntyi katsomaan, vakoiliko häntä kukaan. Minä olin kumartunut puun taakse, Grimaudia peitti kivipilari, ja skotlantilainen heittäysi paremman piilon puutteessa pitkäkseen kadulle.
"Miekkosemme arveli nähtävästi olevansa yksin, sillä heti jälkeenpäin kuulin avaimen kiertyvän lukossa, ovi aukesi, ja hän katosi."
"Sitä roistoa!" ärähti Aramis; "mutta nyt sinun palattuasi on hän saattanut paeta, ja silloin emme häntä enää tapaa."
"Älä nyt, Aramis!" vastasi d'Artagnan; "sinä otaksut minut toiseksi."
"Mutta", huomautti Atos, "tällaikaa…"
"No, eikö minulla ollut täksi aikaa Grimaud ja skotlantilainen sijaisekseni? Ennen kuin hän oli ehtinyt astua kymmentä askelta talosta olin minä puolestani kiertänyt koko rakennuksen. Sille ovelle, josta hän oli mennyt sisälle, asetin skotlantilaisemme ja neuvoin häntä eleillä, että jos saattamamme mies tulisi ulos, pitäisi hänen seurata tätä kaikkialle, Grimaudin pysytellessä vuorostaan hänen jäljillään, sitten palatakseen odottamaan meitä täällä. Grimaudin asetin toiselle pääsyaukolle, antaen hänelle saman ohjeen, ja tässä nyt olen. Otus on kierroksessa; kuka nyt tahtoo olla kaadannassa mukana?"
Atos syöksähti syleilemään d'Artagnania, joka pyyhki otsaansa.
"Hyvä ystävä", sanoi hän, "sinä olet tosiaan liian hyvä, kun annat minulle anteeksi. Olin väärässä, satakertaisesti väärässä; minun olisi pitänyt tuntea sinut paremmin. Mutta meissä on pohjalla jotakin häijyä, mikä alituiseen yllyttää meissä epäluuloisuutta."