"Kun en minä sitä hoksannut", päivitteli Portos, "ja kuitenkin se oli niin yksinkertainen."
"Kuulehan, Aramis", pyysi d'Artagnan, "kirjoita sinä meidän nimemme sillä hienolla kauniilla käsialalla, jolla kirjoitit Marie Michonille varoituksen, että tämän herran äiti aikoi murhauttaa Buckinghamin herttuan."
Mordaunt kuuli tämän uuden letkauksen luimistelematta; hän seisoi käsivarret rinnalla ristissä ja näytti niin levolliselta kuin ihminen voikaan olla tuollaisessa tilanteessa. Jollei se ollut urheutta, niin se oli ainakin ylpeyttä, joka paljonkin muistuttaa sitä.
Aramis astui Cromwellin kirjoituspöydän ääreen, repäisi paperipalan kolmeksi samankokoiseksi lappuseksi, kirjoitti niihin kaikkien kolmen nimet ja näytti niitä sitten avoimina Mordauntille, joka lukematta nyökkäsi merkiksi, että hän täydellisesti luotti toisen rehellisyyteen. Aramis kiersi lappuset kokoon, pani ne hattuun ja tarjosi tätä nuorelle miehelle.
Mordaunt pisti kätensä hattuun ja otti sieltä lapun, jonka hän halveksivasti pudotti pöydälle katsomatta.
"Sinua käärmeen sikiötä!" mutisi d'Artagnan; "luopuisin kaikista kapteeniarvon mahdollisuuksista, kunhan tuossa lapussa vain olisi minun nimeni!"
Aramis avasi paperin; mutta niin tyyneksi ja kylmäveriseksi kuin hän tekeysikin, vapisi hänen äänensä kuitenkin vihasta ja taistelunhalusta.
"D'Artagnan!" hän luki kaikuvasti.
D'Artagnan huudahti ilosta.
"Ah", kiitti hän, "taivaassa on siis oikeutta!"