— Päinvastoin, — väitti Rousseau, — sillä riippumattomuus on ihanteeni, vapaus on jumalattareni. Mutta minä haluan lempeätä ja säteilevää vapautta, mikä lämmittää ja elähyttää. Minä tahdon yhdenvertaisuutta, mikä lähentää ihmiset ystävyydellä eikä pelolla. Minä tahdon valistusta, jokaisen yhteiskuntaruumiin aineksen kasvattamista, niinkuin käsityöläinen pyrkii sopusuhtaisuuteen, niinkuin taidepuuseppä tavoittelee kokonaisuutta, se on täydellistä yhteisvaikutusta, valmisteensa jokaisen yksityiskohdan ehdotonta liittymistä toisiin. Minä toistan tahtovani, mitä olen kirjoittanut: edistystä, sovintoa, uhrautuvaa uskollisuutta.
Marat antoi halveksivan hymyn värähtää huulillaan.
— Niin, maitoa ja mettä tulvivia puroja, — virkkoi hän, — Vergiliuksen laulamat Elysiumin kentät, runoilijan haaveiluja, jotka filosofia tahtoisi todellistuttaa.
Rousseau ei vastannut mitään. Hänestä tuntui liian katkeralta, että hänen täytyi puolustaa kohtuullisuuttaan, hänen, jota koko Euroopassa oli nimitetty rajuksi uudistajaksi.
Hän istahti uudestaan äänettömänä, sitten kun hän yksinkertaisen ja aran sydämensä tyydytykseksi oli vastauksena kysyvään katseeseensa saanut häntä vast'ikään puolustaneen henkilön mykän hyväksymisen.
Puheenjohtaja nousi.
— Oletteko kuulleet? — kysyi hän kokoontuneilta.
— Olemme, — vastasivat läsnäolijat.
— Näyttääkö vastaanotettava veli teistä kelvolliselta seuraamme yhtymään? Käsittääkö hän sen velvollisuudet?
— Kyllä, — myönsi kokous, mutta niin hillitysti, että vastaus ei osoittanut suurta yksimielisyyttä.