— Mikä nyt on, Filip? — kysyi tyttö heti sillä hellien sielujen vaistolla, jolle yksi ainoa katse oli riittävä ilmoitus.
— Sisareni, — virkkoi Filip, — sain tänä aamuna määräyksen palata rykmenttiini.
— Ja sinä lähdet?
— Niin, minä lähden.
— Oi, — virkahti Andrée, jonka kaikki rohkeus ja osa voimista purkautui tässä tuskallisessa huudahduksessa.
Ja vaikka tämä lähtö oli aivan luonnollinen asia, jota hänen oli täytynyt odottaa, hän tunsi uutisen kuullessaan sellaista masennusta, että hänen täytyi tukea itseään veljensä käsivarteen.
— Hyvä Jumala! — sanoi Filip. — Murhetuttaako lähtöni sinua niin suuresti, Andrée? Tiedäthän, että sellainen sotilaan elämässä on mitä jokapäiväisimpiä tapauksia.
— Niin, niin, tietysti, — sopersi tyttö; — minne sinä matkustat, veljeni?
— Osastoni majailee Reimsissä; minulla ei siis ole mikään varsin pitkä matka tehtävänä, kuten näet. Totta on, että rykmentti hyvin luultavasti sieltä palaa Strassburgiin.
— Ah, — huudahti Andrée: — ja milloin lähdet?