Balsamo painalsi leijonansilmän muotoista nastaa, vieteri liikkui ja laatta siirtyi; sitten hän irroitti vastapainon, jolloin Althotaan huoneen lattialuukku laskeutui, astui tälle laskuovelle ja nousi vanhuksen työpajaan.
— Ah, sinäkö, Akharat? — huudahti tämä istuen yhä nojatuolissaan. — Tiedät, että kahdeksan päivän päästä täytän sata vuotta. Tiedät, että siihen mennessä minun täytyy saada lapsen tai neitsyen veri?
Mutta Balsamo ei häntä kuunnellut, hän riensi kaapille, missä vanhan tutkijan erikoisia lääkenesteitä säilytettiin, sieppasi yhden pienistä lasipulloista, joiden sisällön vaikutusta hän jo usein oli koetellut, asettui sitten jälleen lattialuukulle, polki jalallaan ja laskeutui alas.
Althotas kuljetti pyörätuolinsa laskuoven aukolle asti tarttuakseen häntä vaatteista.
— Kuuletko, onneton, — sanoi hän, — ellen kahdeksan päivän kuluessa saa lapsen tai neitsyen verta eliksiirini valmistumiseksi, niin kuolen.
Balsamo kääntyi; vanhuksen silmät näkyivät hehkuvan hänen lihaksiltaan liikkumattomien kasvojensa keskellä; olisi voinut sanoa, että ainoastaan silmät elivät.
— Niin, niin, — vastasi Balsamo; — olkaa huoletta, teille hankitaan, mitä pyydätte.
Sitten hän päästämällä pontimen kohotutti jälleen laskuoven, joka koristuksen tapaan sovittausi kattoon.
Sen tehtyään hän syöksyi Lorenzan huoneeseen. Tuskin oli hän sinne ehtinyt, kun Fritzin kello kilahti.
"Hra de Richelieu", mutisi Balsamo; "oh, totisesti, olkoon hän hyvinkin herttua ja pääri, mutta nyt hän saa odottaa."