Andréen rukouksia ei tavallisesti muodostanut toisiinsa kiinteästi liittyväin sanojen ketju, vaan ne olivat jonkinlaista jumalallista haltioittumista, jossa sielu kohosi ylös Herran luo ja sulautui yhteen Hänen kanssaan.
Näihin aineen kahleista vapautuneen hengen intohimoisiin aneluihin ei sekaantunut mitään itsekkyyttä. Andrée tavallaan unohti itsensä, ikäänkuin toivonsa menettänyt haaksirikkoutunut, loka ei enää rukoile omasta, vaan vaimonsa ja orvoiksi jäävien lastensa puolesta.
Tämä sisällinen tuska oli syntynyt Andréessa hänen veljensä lähdön jälkeen. Ja kuitenkaan se tuska ei ollut sekoittumatonta: kuten rukouskin, sisälsi se kaksi eri ainesta, joista toinen ei ollut nuorelle tytölle oikein käsitettävissä.
Oli ikäänkuin aavistus, kuin lähenevän onnettomuuden ennakkoaistimus, arvettuneen haavan pistelyä muistuttava tunne. Yhtenäinen kipu on lakannut, mutta muisto siitä elää kauan jälkeenpäin ja huomauttelee vammasta samalla tavalla kuin aikaisemmin haava itse.
Andrée ei edes yrittänyt selvitellä aistimuksiansa itselleen; kokonaan syventyneenä Filipin muistoon, hän otaksui kaikkien häntä puistattavien vaikutelmien aiheuttajaksi tämän rakastetun ja kaivatun veljensä.
Vihdoin hän nousi, valitsi vaatimattomasta kirjastostaan erään niteen, asetti kynttilän kätensä ulottuville ja ryhtyi lukemaan.
Hänen valitsemansa tai oikeammin sattumalta ottamansa teos oli kasvitieteellinen sanakirja. Se ei tietenkään luontunut hänen huomiotansa kiinnittämään, vaan päinvastoin uuvutti sitä. Pian levisi sumupilvi, ensin läpikuultavana, mutta sitten yhä paksumpana hänen silmiensä eteen. Nuori tyttö taisteli hetkisen unta vastaan, palautti pari kolme kertaa häipyneen ajatuksensa, joka uudelleen kaikkosi; sitten hän kuroittautuen sammuttamaan kynttilää huomasi Nicolen valmistaman juoman. Hän ojensi kyynärvartensa, otti lasin toiseen käteensä, liikutti toisella lusikkaa sekoittaakseen puoliksi sulanutta sokeria, ja sitten hän jo unen painostamana lähensi lasia huulilleen.
Äkkiä, samassa kun hänen huulensa olivat koskettamaisillaan nestettä, omituinen liikutus vavistutti hänen kättään, samalla kertaa sekä polttava että usvamaisen kostea painostus tuntui hänen aivoissaan, ja kauhukseen havaitsi Andrée suonissaan kiitävästä magneettisesta virrasta sen käsittämättömien aistimuksien yliluonnollisen kuohahduksen, joka jo useampia kertoja oli uuvuttanut hänen voimansa ja huumannut hänen järkensä.
Tuskin ehti hän asettaa lasin takaisin lautaselle, kun hän melkein samassa, ilman muuta valitusta kuin puoliavoimesta suusta kirvonnut huoahdus, menetti äänensä, näkönsä ja tajuntansa sekä kaatui kuin salaman iskemänä vuoteelleen kuoleman kaltaisessa horrostilassa.
Mutta tämä raukeaminen oli vain silmänräpäyksen kestävä siirtyminen toisesta olotilasta toiseen.