— Ah, — huudahti hra de Sartines kiihkeästi, — katsokaamme.
Ja hän otti lippaan Lorenzan käsistä. Mutta mietittyään laski hän sen äkkiä kirjoituspöydälle.
— Ei, — sanoi hän epäillen, — avatkaa rasianne itse.
— Mutta minulla ei ole sen avainta.
— Mitä, eikö teillä ole avainta? Tuotte minulle lippaan, jonka sisällöstä riippuu valtakunnan turvallisuus, ja unohdatte avaimen!
— Onko jonkun lukon avaaminen siis niin vaikeata?
— Ei, jos tuntee sen koneiston. Meillä on täällä, — jatkoi hän hetkisen päästä, — kaikkiin mahdollisiin lukkoihin soveltuvia avaimia. Teille annetaan avainkimppu, — hän katsoi terävästi Lorenzaan, — ja saatte itse avata.
— Antakaa tänne, — virkkoi Lorenza yksinkertaisesti.
Hra de Sartines ojensi nuorelle naiselle kimpun pieniä, kaikenmuotoisia avaimia. Tämä otti sen. Hra de Sartines kosketti hänen kättään, joka oli kylmä kuin marmori.
— Mutta, — sanoi hän, — miksi ette tuonut lippaan avainta?