Tällöin muistutti hän niitä ansaan joutuneita petoeläimiä, jotka metsästäjä aamusella tapaa koivestaan pyydykseen tarttuneina ja joita hän kauan potkimalla kiduttaa saamatta niitä kääntämään päätänsä, mutta jotka metsästyspuukon tai pyssyyn kiinnitetyn painetin pistosta ärtyneinä vinosti kohottavat veristävät silmäänsä vihaa, kostoa, moitetta ja kummastusta ilmaisevin katsein.
"Onko mahdollista", puhui tuo raukeudessaankin vielä niin ilmeikäs katse, "onko mahdollista, että niin monet onnettomuudet, niin monet vastoinkäymiset kohtaavat minua niin vähäpätöisen ja alhaisen olennon tähden kuin tuo mies, jonka näen polvillaan neljän askeleen päässä itsestäni niin halvan esineen edessä kuin tuo kuollut nainen? Eikö ole luonnon järjestyksen mullistamista, tieteen totuuksien kumoamista, järjen järkyttämistä, että kehittymätön oppilas on vetänyt ylhää mestariaan nenästä? Eikö sanalla sanoen ole tavatonta, että hiekkajyvänen äkkiä on pysähdyttänyt uljaat ja nopeat riemuvaunut niiden kaikkivaltiaasta, kuolemattomasta vauhdista?"
Mitä Balsamoon tulee, joka virui menehtyneenä, äärettömänä, liikkumatta, melkein elotonna, mikään ihmisajatus ei vielä ollut pilkistänyt hänen aivojensa veristen usvien lävitse.
Lorenza, hänen Lorenzansa, Lorenza, hänen vaimonsa, hänen epäjumalansa, tuo enkelinä ja rakastajattarena kaksin verroin kallis olento, Lorenza, joka oli hänen riemunsa ja kunniansa, hänen nykyisyytensä ja tulevaisuutensa, hänen voimansa ja uskontonsa, Lorenza, sanalla sanoen kaikki, mitä hän rakasti, kaikki, mitä hän halusi, kaikki, mitä hän maailmassa toivoi, Lorenza oli häneltä iäksi mennyt!
Hän ei itkenyt, hän ei vaikeroinut, hän ei edes huokaillut.
Tuskin oli hänellä aikaa ihmetellä, että niin suuri onnettomuus oli häntä kohdannut. Hän muistutti niitä kovaosaisia, jotka vedenpaisumus yllättää vuoteella yön pimeydessä, jotka näkevät unta huoneeseensa syöksyvästä vedestä, jotka herätessään ja avatessaan silmänsä näkevät päänsä päällä mylvivän aallon eivätkä ehdi edes huutaa ennenkuin ovat siirtyneet elämästä kuolemaan.
Kolmen tunnin aikana Balsamo luuli, että hän oli vaipunut syvän haudan pohjaan. Mittaamattomassa surussaan hän kuvitteli, että se mitä hänelle tapahtui, oli niitä synkkiä unia, jotka ahdistelevat vainajia hautaholvin iäisessä ja pimeässä yössä.
Hänelle ei enää ollut olemassa Althotasta, siis ei enää vihaa, ei enää kostoa. Hänelle ei enää ollut olemassa Lorenzaa, siis ei enää elämää, ei enää rakkautta. Unta, yötä, tyhjyyttä!
Näin kului aika synkkänä, äänettömänä, rajattomana tässä kammiossa, jossa veri hyytyi luovutettuaan osan hedelmöittävistä hiukkasistaan sitä vaativien atoomien elvyttämiseksi.
Äkkiä kuului yön hiljaisuudessa kolme soittoa. Fritz näkyi tietävän, että isäntänsä oli Althotaan luona, sillä kello kilahti juuri tässä huoneessa. Mutta turhaan hän soitti kolme soittoaan tavattoman kiihkeästi. Ääni haihtui avaruuteen.