Kummastumatta, valmistuksitta Balsamo astui saliin, jonka Fritz jokaiselle vieraalle tulevana kunnianosoituksena oli asianmukaisesti valaissut.
Hän näki nuo viisi vierastaan istumassa nojatuoleissa, eikä kukaan heistä hänen tullessaan noussut. Kun hän, talon isäntä, oli ehtinyt heihin vilkaista, hän tervehti kohteliaasti. Vasta silloin nousivat vieraat, vastaten juhlallisesti hänen tervehdykseensä.
Hän asettui nojatuoliin heidän eteensä, huomaamatta tai olematta huomaavinaan läsnäolevien omituista ryhmitystä. Nuo viisi nojatuolia muodostivat todellakin muinaisajan tuomioistuimia muistuttavan puoliympyrän puheenjohtajineen ja kaksine lisäjäsenineen tämän kummallakin puolella. Omassa nojatuolissaan Balsamo taas puheenjohtajaa vastapäätä oli sillä paikalla, joka kirkolliskokouksissa tai preettorien oikeussaleissa osoitettiin syytetylle.
Balsamo ei aloittanut ensimäisenä puhetta, kuten hän olisi tehnyt jokaisessa muussa tilaisuudessa; hän katseli ympärilleen, tarkkaan näkemättä, yhä sen tuskallisen puutumuksen vallassa, joka oli äskeistä iskua seurannut.
— Sinä näyt ymmärtäneen meidät, veli, — lausui puheenjohtaja eli oikeammin se, joka istui keskimäisessä nojatuolissa — Mutta kovin kauan sinä viivyttelit, ja me neuvottelimme ja olisiko lähetettävä sinua noutamaan.
— Minä en käsitä teitä, — vastasi Balsamo koruttomasti.
— Sitäpä minä en uskonut nähdessäni sinun meidän edessämme ottavan syytetyn paikan ja asennon.
— Syytetyn? — sopersi Balsamo epämääräisesti, kohauttaen olkapäitään. — Minä en käsitä, — toisti hän.
— Aiomme opettaa sinut käsittämään, eikä se lienekään vaikeata, jos saan uskoa kalpeata otsaasi, sammuneita silmiäsi vapisevaa ääntäsi… Luulisi, että sinä et kuule.
— Kyllä minä kuulen, — vastasi Balsamo ravistaen päätään ikäänkuin pudistaakseen siitä ajatukset, jotka häntä kiusasivat.