— Uskon toki, sillä olenhan vanaa nimittämään liikuntoa siksi, jos tahdon.
— Se on oikein hyvin, te uskotte sieluun, enkä teiltä muuta pyydäkään; minulle tekee hyvää, että siihen uskotte.
— Hetkinen, mestarini, käsittäkäämme toisemme ja varokaamme kaikin mokomin liioittelua, — virkkoi Marat kyykäärmeinen hymynsä huulillaan. — Me lääkärit olemme hiukan materialistisia.
— Nämä ruumiit ovat hyvin kylmät, — virkkoi Balsamo haaveillen, — ja tuo nainen oli hyvin kaunis.
— Niin oli.
— Kaunis sielu olisi varmaan asunut tässä kauniissa ruumiissa.
— Ah, siinäpä hänen luojansa tekikin erehdyksen. Kaunis huotra, ruma terä. Tämä ruumis, mestarini, oli porton, joka Pyhän Latsaruksen työvankilasta päästyään kuoli aivokalvon tulehdukseen Hôtel-Dieun köyhäinsairaalassa. Hänen elämäntarinansa on pitkä ja varsin häpeällinen. Jos nimitätte sieluksi liikuntoa, joka aiheutti tämän olennon toimet, niin teette suurta vääryyttä meidän sieluillemme, joiden täytyy olla samaa ainesta.
— Sielu, joka olisi pitänyt parantaa, — sanoi Balsamo, — ja joka on joutunut turmioon ainoan välttämättömän lääkärin, sielun lääkitsijän puutteessa.
— Ah, ah, mestarini, tuokin on teidän opinkappaleitanne! On olemassa ainoastaan ruumiin lääkäreitä, — virkkoi Marat katkerasti nauraen. — Ja kah, mestarini, teillä on tällä hetkellä huulillanne sana, jota Molière on usein käyttänyt huvinäytelmissään, ja se sana hymyilyttää teitä.
— Ei, — vastasi Balsamo, — te erehdytte; ette voi tietää mille minä hymyilen. Tällä hetkellä me päättelemme, että nämä raadot ovat tyhjät, eikö niin?