— Taas haaveita! Yhä haaveita! — virkkoi Marat.
— Tällä kerralla olette ehkä oikeassa, — myönsi Balsamo; — aika meille näyttää… Ettekö puhunut sairaalasta?… Lähtekäämme sinne!
— Lähtekäämme!
Ja hän kääri nuoren naisen pään nenäliinaansa, sitoen huolellisesti sen neljä kulmaa yhteen.
— Nyt, — virkkoi Marat lähtiessään, — olen ainakin varma, että toverini eivät saa muuta kuin mitä minulta on jäänyt.
Kuljettiin köyhäinsairaalaa kohti; haaveilija ja käytännön mies astuivat vieretysten.
— Te katkaisitte tuon pään hyvin kylmäverisesti ja taitavasti, monsieur, — sanoi Balsamo. — Tunnetteko yhtä vähän liikutusta eläviä kuin ruumiitakin käsitellessänne? Koskeeko kärsimys teihin enemmän kuin liikkumattomuus? Onko teillä enemmän sääliä eläviä ruumiita kuin hengettömiä raatoja kohtaan?
— Ei, sillä se olisi virhe, samaten kuin pyövelille olisi virhe antaa vaikuttaa itseensä. Ihmisen tappaa yhtä hyvin leikkaamalla huonosti hänen reitensä kuin leikkaamalla huonosti hänen päänsä. Hyvän kirurgin täytyy työskennellä kädellään eikä sydämellään, vaikka hän sydämessänsä hyvin tietää, että hän hetken kärsimyksellä aikaansaa vuosikausien elämän ja terveyden. Tämä on ammattimme kaunis puoli, hyvä mestari!
— Niin, monsieur; mutta elävissä toivoakseni tapaatte sielun?
— Kyllä, mikäli yhdytte mielipiteeseeni, että sielu on samaa kuin liikunto tai tunto. Niin, sen tosiaan tapaan, ja paljon kiusaa se aiheuttaa, sillä se tappaa useampia sairaita kuin leikkelyveitsi.