— Kuule, sisar, — jatkoi nuori mies, — puhu taivaan nimessä, entisen ystävyytemme nimessä, äläkä pelkää mitään itsesi enempää kuin hänenkään tähtensä, jota rakastat, olkoon hän ken tahansa. Hän on oleva minulle pyhä, vaikka hän olisi pahin vihamieheni, vaikka hän olisi viheliäisin ihminen. Mutta minulla ei ole vihollisia, Andrée, ja sinä olet sydämeltäsi ja ajatuksiltasi niin jalo, että sinä varmaan olet valinnut arvoisesi rakastajan. No niin, minä menen tapaamaan tuota valittuasi ja nimittämään häntä veljekseni. Sinä et sano mitään; onko avioliitto sinun ja hänen välillään siis mahdoton? Sitäkö siis tarkoitat? No, olkoon niin! Minä alistun, minä säilytän kaiken murheeni itselleni, tukahutan kunnian käskevän äänen, joka vaatii verta. Minä en enää pyydä sinulta mitään, en edes tuon miehen nimeä. Olkoon niin, hän on sinua miellyttänyt, hän on minulle rakas… Mutta me lähdemme yhdessä Ranskasta, pakenemme yhdessä. Kuningas on kuulemani mukaan lahjoittanut sinulle kallisarvoisen koristeen; sen myymme, puolet siitä saaduista rahoista lähetämme isällemme, toisella puoliskolla sitten elämme tuntemattomina. Minä tulen kaikeksi sinulle, Andrée; sinä olet oleva kaikki minulle. Minä, minä en rakasta ketään; näethän, että olen sinuun hartaasti kiintynyt. Andrée, sinä näet, mitä edestäsi teen; sinä näet, että voit luottaa ystävyyteeni. Kuule, vieläkö nytkin, kaiken sen jälkeen, mitä olen sinulle sanonut, kiellät minulta luottamuksesi? Sano, sano, etkö enää nimitä minua veljeksesi?
Andrée oli ääneti kuullut kaiken, mitä kiihtynyt nuori mies oli puhunut.
Ainoastaan hänen sydämensä sykintä ilmaisi elämää; ainoastaan hänen katseensa todisti järkeä.
— Filip, — virkkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, — sinä ajattelit, etten enää sinua rakasta, veli rukka! Sinä otaksuit rakastaneeni jotakuta toista miestä; luulit unohtaneeni kunnian käskyt, minun, joka olen jalosukuinen tyttö ja ymmärrän kaikki ne velvollisuudet, mitkä se sana minulle asettaa!… Ystäväni, minä annan sen sinulle anteeksi; niin, niin, syyttä olet minua luullut halpamaiseksi, syyttä olet minua nimittänyt pelkuriksi. Niin, niin, minä annan sinulle anteeksi; mutta en antaisi anteeksi, jos pidät minua niin jumalattomana, niin kurjana, että tahtoisin tehdä väärän valan. Minä vannon sinulle, Filip, kautta Jumalan, joka minut kuulee, kautta äitini sielun, joka valitettavasti ei näy minua kylliksi suojelleen, vannon sinulle niin totta kuin sinua palavasti rakastan, että lemmenajatus ei koskaan ole hairahduttanut järkeäni, että kukaan mies ei ole minulle sanonut: "minä rakastan sinua", että kenenkään huulet eivät ole edes kättäni suudelleet, ja että olen sydämeltäni ja haluiltani neitseellinen ja puhdas, yhtä puhdas kuin syntymiseni päivänä. — Nyt, Filip, ottakoon Jumala sieluni; ruumiini on sinun käsissäsi.
— Hyvä on, — sanoi Filip pitkän vaitiolon jälkeen, — hyvä on, Andrée, minä kiitän sinua. Nyt näen selvästi sydämesi pohjaan. Niin, sinä olet puhdas, viaton, rakas uhri. Mutta on olemassa taikatippoja, myrkytettyjä lemmenjuomia; joku on virittänyt sinulle halpamaisen ansan. Se, mitä kukaan tietesi ei olisi sinulta voinut elämäsi uhallakaan riistää, on sinulta ryöstetty nukkuessasi. Sinä olet joutunut johonkin ansaan, Andrée; mutta nyt olemme yhtyneet ja nyt siis olemme vahvat. Sinä uskot minulle kunniasi huolehtimisen, eikö totta, ja sallit minun kostaa puolestasi?
— Oi kyllä, kyllä, — vastasi Andrée synkällä kiivaudella, — sillä kostaessasi puolestani rankaiset rikoksen.
— No, — jatkoi Filip, — autahan minua, helpoita etsiskelyäni. Koettakaamme yhdessä, tarkastakaamme tunti tunnilta taaksepäin kulkien kaikki kuluneet päivät; seuratkaamme muistin avustavaa johtolankaa, ja tämän hämärän vyyhdin ensimäisessä sykkyrässä…
— Niin, sitä tahdon, sitä tahdon! — virkkoi Andrée. — Etsikäämme!
— Oletko huomannut kenenkään sinua seuraavan, sinua vaaniskelevan?
— En.