Kuningas Ludvig XV oli näissä tapauksissa varsin myötämielinen aatelistolle.
Ja sitäpaitsi oli Filip peloittavin kostaja, minkä neiti de Taverney voisi kutsua avukseen. Filip, ainoa perheen jäsen, joka oli kohdellut Gilbertiä ihmisenä ja melkein vertaisenaan, surmaisikin rikollisen melkein yhtä varmasti sanalla kuin miekalla, jos tämä sana olisi: "Gilbert, sinä olet syönyt meidän leipäämme ja sinä häpäiset meidät!"
Näimme myöskin, miten Gilbert tahtoi alussa kätkeytyä Filipin katseilta ja palatessaankin totteli vain vaistoansa olla syyttämättä itseään. Ja tästä hetkestä asti hän keskitti kaikki voimansa yhteen ainoaan päämäärään: itsepuolustukseen.
Hän seurasi Filipiä, näki hänen menevän Andréen luo ja juttelevan tohtori Louis'n kanssa. Hän vakoili kaikkea, teki johtopäätöksensä kaikesta, käsitti Filipin epätoivon. Hän näki tämän tuskan syntyvän ja karttuvan; hirvittävän kohtauksen Andréen kanssa hän arvasi kaihtimella häilyvistä varjoista.
"Olen hukassa", ajatteli hän.
Ja heti tarttui hän sekamielisenä veitseen surmatakseen Filipin, jonka hän odotti ilmestyvän ovellensa… tai tappaakseen itsensä, jos niin tarvittiin.
Mutta vastoin hänen otaksumaansa Filip sopi sisarensa kanssa; Gilbert näki hänet polvillaan maassa suudellen Andréen käsiä. Tämä oli uusi toivon tuike, uusi ovi pelastukseen, Se että Filip ei vielä ollut kiivennyt hänen luokseen kostoa huutaen, todisti rikoksentekijän nimen olevan Andréelle aivan tuntemattomana. Jos tyttö, ainoa todistaja, ainoa syyttäjä, ei mitään tiennyt, niin ei kukaan tiennyt mitään. Jos Andrée… mieletön toivo!… tiesi eikä ollut mitään sanonut, olisi siinä enemmän kuin pelastus: se olisi onnea, voitonriemua.
Tästä hetkestä alkaen Gilbert kohosi päättäväisesti aseman tasalle. Mikään ei enää ehkäissyt häntä kulussaan niin pian kuin hänen katseensa oli jälleen terittynyt.
"Mistä löydetään jäljet", tuumi hän, "jos neiti de Taverney ei minua syytä? Ja, hupsu, mikä olenkin, syyttäisikö hän minua seurauksesta eikä itse rikoksesta? Hän ei ole minua nuhdellut rikoksesta; ei mikään viimekuluneina kolmena viikkona ole minulle osoittanut, että hän inhoaa tai välttää minua enemmän kuin ennen.
"Jos hän siis ei tunne syytä, niin seurauksessa ei nähdä mitään, joka olisi raskauttavampaa minulle kuin jollekulle muulle. Minä olen nähnyt itsensä kuninkaan neiti Andréen huoneessa. Tarvittaessa voin siitä todistaa veljelle, ja kaikista hänen majesteettinsa vastaväitteistä huolimatta minua uskottaisiin… Niin, mutta se olisi hyvin vaarallista peliä… Minä olen vaiti; kuninkaalla on liian paljon keinoja osoittaakseen viattomuutensa ja tehdäkseen tyhjäksi minun todistukseni. Mutta eikö minulla, paitsi kuningasta, jonka nimeä en elinkautisen vankeuden tai kuoleman uhalla saa kaikkeen tähän sekoittaa, ole vielä tuo tuntematon, joka samana yönä sai neiti de Taverneyn tulemaan alas puutarhaan?… Miten voi hän puolustautua? Miten voitaisiin häntä epäillä? Miten hänet tavoitettaisiin, jos häntä epäiltäisiin? Hän on vain tavallinen ihminen, olen yhtä hyvä kuin hänkin, ja häntä vastaan kyllä aina puolustaudun. Sitäpaitsi ei minun rikollisuuttani edes aavisteta.