— Ah, sinäkö se olet, rakas veli?
— Nyt näette, — sanoi Balsamo, — hän tuntee teidät jo.
— Niin, se on omituista.
— Kysykää, niin hän vastaa.
— Mutta ellei hän hereillään mitään muista, kuinka voi hän nukuksissa muistaa?
— Se on tieteen salaisuuksia.
Ja päästäen huokauksen Balsamo meni istumaan nojatuoliin huoneen nurkkaan.
Filip pysyi liikkumattomana, käsi Andréen kädessä. Miten aloittaisi hän kuulustelun, josta hänelle seuraisi häpeänsä varmuus ja joka ilmaisisi hänelle rikollisen? Ja tuo rikollinen ehkä ei olisi hänen kostavan kätensä ulottuvissa?
Andrée taasen oli vaipunut haltioitumista muistuttavaan rauhallisuuteen, ja hänen kasvonsa ilmaisivat pikemmin tyyneyttä kuin mitään muita tunteita. Aivan vapisevana Filip kuitenkin totteli Balsamon ilmeikästä katsetta, joka käski häntä ryhtymään toimeen. Mutta mikäli hän ajatteli onnettomuuttaan, mikäli hänen muotonsa synkistyi, sikäli Andréenkin kasvot peittyivät pilveen, ja hän aloittikin ensimäisenä virkkamalla veljellensä:
— Niin, olet oikeassa, Filip, se on suuri onnettomuus perheelle.
Täten tulkitsi Andrée veljensä sielussa lukemansa ajatuksen.