— Niin, tohtori, ennen kuulumattoman yllätyksen, mitä halpamaisimman väijymyksen uhriksi.
Lääkäri pani kätensä ristiin ja nosti silmänsä taivasta kohti.
— Valitettavasti, — virkkoi hän, — elämme tässä suhteessa hirveällä aikakaudella, ja mielestäni olisi välttämätöntä, että jo saisimme kansojenkin lääkäreitä, kuten meillä jo kauan on ollut ihmisten lääkäreitä.
— Niin, — sanoi Filip, — tulkoot he! Kukaan ei tervehtisi heitä suuremmalla riemulla kuin minä; mutta sillävälin…
Ja Filip teki hyvin uhkaavan liikkeen.
— Ah, — lausui tohtori, — te, monsieur, näytte olevan niitä, joiden mielestä rikos korvataan väkivallalla ja murhalla.
— Niin, tohtori, — vastasi Filip tyynesti, — minä olen niitä.
— Kaksintaistelu, — huokasi lääkäri; — kaksintaistelu ei tuo takaisin sisarenne kunniaa, vaikka syyllisen surmaisittekin; ja jos te saatte surmanne, syöksee se tytön epätoivoon. Ah, monsieur, luulin teitä selväjärkiseksi ja valistuneeksi mieheksi; muistelen kuulleeni lausuvanne toivomuksen, että koko tämä asia pidettäisiin salassa.
Filip laski kätensä lääkärin olalle.
— Monsieur, — sanoi hän, — te erehdytte kovin minun suhteeni. Minulla on varsin varma arvostelukyky, joka aiheutuu syvästä vakaumuksesta ja tahrattomasta omastatunnosta. Minä en halua hankkia itselleni oikeutta, mutta haluan itse käyttää oikeutta. Minä en tahdo itseäni surmauttamalla saattaa sisartani turvattomaksi ja kuolemalle alttiiksi, vaan tahdon tuon roiston surmaamisella kostaa hänen puolestaan.