Prinssin vaunut odottelivat häntä bulevardilla; prelaatti kulki kevein askelin ajopeleillensä, jotka kiitivät nopeasti pois, heti kun hän oli niihin noussut ja vaunun ovi hänen jälkeensä suljettu. Balsamo oli seurannut häntä surumielisellä katseella, ja kun ajopelit olivat kadonneet näkyvistä, hän palasi ulkoportaille.
Näillä portailla seisoi jonkinlainen kerjäläinen rukoilevassa asennossa. Balsamo astui häntä vastaan; vaikka hänen suunsa oli mykkä, hänen ilmeikkäässä katseessaan kuvastui kysymys.
— Olkaa hyvä ja sallikaa minun neljännestunti teitä puhutella, hyvä kreivi, — virkkoi rääsyinen nuorukainen.
— Kuka olette, ystäväni? — kysyi Balsamo mitä lempeimmin.
— Ettekö minua enää tunne? — sanoi Gilbert.
— En, mutta saman tekevä, tulkaa, — vastasi Balsamo anojan omituisesta ilmeestä enempää kuin hänen asustaan ja tungettelevaisuudestaankaan välittämättä.
Ja astuen edellä hän vei hänet uloimpaan suojaan, jossa hän istuuduttuaan, äänensävyään ja kasvonilmettään muuttamatta, virkkoi:
— Kysyitte, enkö teitä tuntenut? — Niin, kreivi.
— Luulen tosiaan teidät jossakin nähneeni.
— Taverneyssä, monsieur, saapuessanne sinne sen päivän edellisenä iltana, jolloin dauphine matkusti ohitse.