Palvelija teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen: "Siitä en tiedä mitään."
— Mitä, ettekö tiedä mitään? — huudahti Gilbert. — Onko neiti Andrée matkustanut, kenenkään tietämättä, mihin hän on mennyt? Hän ei toki ole matkustanut ilman syytä.
— Kah, sellaista hupsuttelua! — vastasi mies Gilbertin kastanjanruskeasta puvusta huolimatta. — Eipä hän tietenkään ole matkustanut ilman syytä.
— Ja mistä syystä hän matkusti?
— Saadakseen ilmanvaihdosta.
— Saadakseen ilmanvaihdosta? — toisti Gilbert.
— Niin, Trianonin ilma kuuluu olleen hänelle epäterveellistä, ja lääkärin määräyksestä hän on lähtenyt Trianonista.
Oli turhaa kysellä enempää. Renki oli ilmeisesti sanonut kaiken, mitä hän neiti de Taverneystä tiesi. Mutta hämmästynyt Gilbert ei kuitenkaan voinut uskoa kuulemaansa. Hän riensi Andréen asunnolle ja näki oven suljetuksi. Lasinsirut, oljen- ja heinänkorret, patjoista varisseet rikat, joita oli siroiteltuina kuistilla, olivat tapahtuneen muuton näkyväisenä todistuksena.
Gilbert kiirehti entiseen kammioonsa, jonka tapasi samassa kunnossa, mihin sen oli jättänyt. Andréen ikkuna oli avoinna huoneen tuulettamista varten. Hänen katseensa voi siis tunkeutua eteiseen asti. Asunto oli aivan autio.
Silloin antautui Gilbert mitä hurjimpaan epätoivoon; hän puski päänsä seiniin, väänteli käsiään, kieriskeli lattialla.