Sillä välin Isidor teki taivalta käsittämättä, miksi tie oli ihan autio, vaikka se toisin paikoin oli niin suora, että näköala oli esteetön kuuden seitsemän kilometrin päähän.
Huolestuneena hän kannusti ratsuaan ja joudutti matkaa nopeammin kuin milloinkaan tätä ennen. Hän pelkäsi, että Sainte-Menehouldin asukkaat epäilivät Dandoinsin rakuunia niinkuin Pont-de-Sommevellen asukkaat olivat epäilleet herttuan husaareja.
Eikä hän erehtynytkään. Sainte-Memehouldiin saavuttuaan hän teki ensimmäiseksi sen havainnon, että kaduilla liikuskeli huomattavan paljon kansalliskaartilaisia: ensimmäiset kansalliskaartilaiset, jotka oli tavattu sen jälkeen kun Pariisista oli lähdetty.
Koko kaupunki tuntui olevan kuohuksissa ja lähellä sitä kaupunginosaa, jonka kautta Isidor tuli, pärisi rumpu.
Varakreivi viiletti pitkin katuja näennäisesti piittaamatta tästä kohusta, ratsasti yli ison torin ja pysähtyi postitalon edustalle.
Ison torin poikki ratsastaessaan hän huomasi toistakymmentä rakuunaa istumassa eräällä penkillä. Kaikilla oli päässä lipaton lakki.
Muutaman askelen päässä heistä alakerroksen ikkunan pielessä istui markiisi Dandoins. Hänen päässänsä oli lipaton lakki ja kädessä ratsuraippa.
Isidor sivuutti heidät pysähtymättä, näköjään heitä edes huomaamatta. Hän oletti, että herra Dandoinsin piti tietää, minkälaisessa asussa kuninkaan lähetit kulkevat, ja siis tuntea hänetkin, eikä pitänyt tarpeellisena esittäytyä.
Muuan noin kahdeksankolmatta vuoden ikäinen mies, jonka tukka oli leikattu Tiituksen malliin, kuten sen ajan isänmaanystävillä oli tapana, ja jonka poskiparta ulottui leuan alle kehystäen siten koko kasvot, seisoi postitalon pääoven kynnyksellä aamunuttuun pukeutuneena.
Isidor katseli ympärilleen kuin etsien ketä puhuttelisi.