Koska herttua ei tiennyt, mitä oli tekeillä tai mitä oli tapahtunut, halusi hän ensi töiksi ruveta tunnustelemaan maaperää. Hän aloitti pyytämällä saada tavata Varennesiin sijoitetun joukko-osaston komentajaa. Pyyntö aiheutti pitkähkön neuvottelun. Lopulta päätettiin suostua herttuan pyyntöön.
Mutta tätä päätöstä tehtäessä ja toteutettaessa herttua huomasi, että kansalliskaartilaisetkin käyttivät aikaa hyväkseen ja ryhtyivät puolustusvalmisteluihin kaatamalla puita rintavarustukseksi ja suuntaamalla häneen ja hänen neljäänkymmeneen mieheensä päin kaksi pientä kenttätykkiä. Kun tähtääjä oli päättänyt työnsä, saapui paikalle husaarivartiosto, mutta jalan. Vartiostoon kuuluvat miehet eivät tienneet mitään, paitsi että kuningas, kuten heille oli kerrottu, oli vangittu ja viety kaupungintaloon. He eivät liioin tienneet, kuinka heidän toveriensa oli käynyt.
Miesten lopetellessa selostustaan oli herttua kuulevinaan pimeästä pienen ratsujoukon tömistelyä ja miltei samassa muuan ääni huusi:
»Ken siellä?»
»Ranska!» vastattiin.
»Mikä rykmentti?»
»Monsieurin rakuunat.»
Näiden sanojen jälkeen muuan kansalliskaartilainen laukaisi pyssynsä.
»Hyvä», kuiskasi herttua lähimmälle aliupseerilleen, »tuolla on herra de Damas rakuunoineen!»
Ja enempää aikailematta hän karkoitti tieltään ne kaksi miestä, jotka olivat tarttuneet hänen ratsunsa suitsiin ja huusivat, että hänen oli toteltava valtuustoa eikä ketään muuta, komensi eteenpäin, suoriutui äkkirynnäköllä niistä, jotka yrittivät pidättää häntä, raivasi itselleen selvän tien ja tunkeutui valaistulle ja ihmisiä viliseville kaduille.