Nuori mies polvistui potilaan vuoteen viereen.
»Catherine, rakas lapsi», sanoi hän, »minun pitäisi pysyä lähelläsi, tukea ja rohkaista sinua, mutta minä pelkään voimieni pettävän. Mutta jos sinä haluat…»
Catherine kietoi kätensä Isidorin kaulaan.
»Mene», sanoi hän. »Kiitän sinua, että rakastat minua niin, ettet voi nähdä minun kärsivän.»
Isidor kosketti huulillaan lapsi-poloisen huulia, puristi vielä kerran tohtori Raynalin kättä ja lähti huoneesta.
Kaksi tuntia hän harhaili kuin haamut, joista Dante puhuu, jotka eivät voi hetkeäkään levähtää ja jos pysähtyvät, pistää heitä joku pahahenki kolmikärjellään ja työntää heidät jälleen liikkeelle. Yhtenään, pitemmän tai lyhyemmän matkan kuljettuaan, hän palasi tuon oven eteen, jonka takana täyttyi synnyttämisen tuskallinen salaisuus. Mutta kerta kerralta Catherinen huudot iskivät häneen kuin kadotettuja kiduttava kolmikärki, ja hän jatkoi harhailevaa kulkuaan loitoten alituiseen paikalta, jonne hän alituiseen palasi.
Vihdoin hän kuuli yöstä tohtorin kutsun, johon liittyi toinen hennompi, heikompi ääni. Kahdella harppauksella hän ehätti avoimelle ovelle, jonka kynnyksellä häntä odotti tohtori lapsi sylissä.
»Ah, Isidor», kuiskasi Catherine, »nyt minä olen kaksin kerroin sinun… sinun rakastajattarena ja sinun äitinä!»
Viikkoa myöhemmin, heinäkuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä samalla kellonlyömällä majan ovi aukeni jälleen. Pari miestä kuljetti paareilla erästä naista ja lasta. Muuan nuori, ratsastava mies kulki saattueen mukana ja kehoitti kantajia äärimmäiseen varovaisuuteen. Haramontin ja Villers-Cotteretsin valtatiellä saattue tapasi kauniit, kolmen hevosen vetämät berliiniläisvaunut, joihin äiti lapsineen nousi.
Nuori mies antoi joitakin ohjeita palvelijalleen, hypähti maahan, heitti ratsunsa ohjakset palvelijalle ja meni vaunuihin. Villers-Cotteretsiin pysähtymättä, sen kautta edes menemättä vaunut sivuuttivat puiston ja fasaaniaitauksen, tulivat Largny-kadun päähän ja vierivät sitten nopeaa menoa Pariisiin johtavalla tiellä.