Kun vala oli vannottu, aukaisi näkymättömän veljen käsi hautakammion oven. Yhtä jäykkänä ja koneellisesti kuin oli tullutkin Saint-Just poistui jättämättä varmaankaan jälkeensä epäilystä tai katumusta.
Puheenjohtaja odotti, kunnes hautakammion ovi oli sulkeutunut, ja sanoi sitten kovalla äänellä:
»Numero kolme!»
Oviverho kohosi toistamiseen ja kolmas pyrkijä astui sisälle.
Hän oli, kuten sanottu, arviolta neljänkymmenen tai kahdenviidettä vuoden ikäinen, punakka, hieman pisamainen mies, jonka koko olemuksesta, näennäisen rahvaanomaisuuden uhallakin, huokui ylhäisyyttä, johon oli sekoittunut eräänlaista englantilaista tuoksahdusta. Sen huomasi heti ensi silmäyksellä.
Hänen komeassa puvussaan oli sitä vakavaa sävyä, joka alkoi tulla Ranskassa muotiin ja jonka varsinainen alku oli niissä suhteissa, joihin ranskalaiset olivat joutuneet Amerikan kanssa.
Hänen käyntinsä, vaikkei ollutkaan horjuvaa, ei ollut niin tanakkaa kuin Billotin eikä niin jäykkää kuin Saint-Justin.
Mutta hänen askelissaan, kuten koko hänen olemuksessaan, huomasi eräänlaista epäröintiä, joka tuntui olevan hänelle luonteenomaista.
»Astu lähemmäksi», kehoitti puheenjohtaja.
Alokas totteli.