Vaunut pysähtyivät taas.
Tällä kertaa ei syynä ollut kaatunut hevonen tai särkynyt pyörä. Kolme tuntia kovasti ponnisteltuaan kelpo ajuri oli saanut käsivartensa lämpenemään, tai hevosensa vaahtoamaan, ja saapunut Versaillesiin, jonka pitkät, synkät ja autiot puistokadut muutamien härmästä valjenneiden lyhtyjen punertavassa loisteessa näyttivät mustien, lihattomien haamujen kaksoiskulkueelta.
Nuori mies tajusi, että nyt oltiin perillä. Mikä taikavoima oli ajan niin pian kuluttanut?
Ajuri kumartui etuakkunaan ja ilmoitti:
"Nyt, herra, ollaan Versaillesissa."
"Minne on ajettava, hyvät naiset?" kysyi upseeri.
"Paraatikentälle."
"Paraatikentälle!" huusi nuori mies ajurille.
"Vai pitää ajaa Paraatikentälle, niinkö?" tiedusti vielä ajuri.
"Tietysti, kun kerran kuulit."