Kuningas laski kotelon vuoteelle. Kuningatar sieppasi sen käsiinsä ihastuneena.
Tuskin hän oli sen avannut, kun hän huumaantuneena, häikäistynä huudahti:
"Voi kuinka kaunis se on! Hyvä Jumala, kuinka kaunis!"
Kuningas tunsi sydämessään jonkinlaista riemun kutitusta.
"Siltäkö näyttää?" kysyi hän.
Kuningatar ei voinut vastata, hän huohotti. Sitten hän otti kotelosta kaulanauhan, jonka timantit olivat niin isoja, puhtaita ja säihkyviä ja niin hyvin valikoituja, että hän oli näkevinään fosfori- ja liekkivirran soluvan kauniiden käsiensä välissä. Timanttikoriste läikehti kuin käärmeen renkaat, jos joka suomu olisi salama.
"Onpa se komea!" sanoi kuningatar saatuaan taas puhekyvyn. "Komea!" toisti hän silmiensä säteillessä joko loistavien jalokivien vaikutuksesta tai siitä ajatuksesta, ettei kellään muulla naisella saattanut olla sellaista kaulakoristetta.
"Olette siis tyytyväinen", sanoi kuningas.
"Ihastunut, sire. Teette minut liian onnelliseksi."
"Todellako?"